Yksinkertainen.

Miks asiat ei vois olla yksinkertasia? Miks kaiken pitää aina olla niin kamalan hankalaa ja aina joutuu taistelemaan niin paljon ennen kun voi olla onnellinen? Maailma on ihan kamalan epäreilu just nyt. Haluisin vaan olla onnellinen, ja siis olenkin, mutta kun..! Aina pitää olla jotain mutkia matkassa. Jos miun elämässä joskus asiat vois mennä silleen niinku tuosta noin vaan just silleen ku haluisin niin oisin aika kiitollinen. Oon aika kyllästyny tähän ku aina pitää säätää ja kaikkee. Mut sellasta kai se elämä vaan on. Ei osais arvostaa niitä hyviä asioita, jos ne kaikki ois itsestäänselvyyksiä. Harmillista, mutta samalla niin totta.
Mie en älyy miten tää aika kuluu taas näin nopeeta. Ihan oikeesti, vasta käänsin kalenterin maaliskuuhun ja nyt se pitää kohta taas jo kääntää. Mihin tää koko kuukaus hävis? Ennen kun huomaankaan niin on jo miun ylioppilasjuhlat. Miun pitäs vielä löytää kengät ja korut ja kaikki niihin juhliin. Koko talo pitäs siivota ja muutenki on kauheesti hommaa niiden juhlien takia. Niinpä joo, melkein elän taas hetkessä. Ärsyttävää ku aina menee jotai pari kuukautta edellä.
Just nyt tällä hetkellä, kuuntelen Kim Heroldin Easy Love levyy, jonka ostin eilen. Jotenkin vaan tykkään tästä sen tyylistä. Ulkona on aika pilvistä, ois ehkä kivempaa jos aurinko paistas. Haluisin et ois jo kevät ja lumet sulas, mutta valitettavasti lunta näyttää toistaseks satavan vaan lisää. Elämä on aika mukavaa, just tässä ja nyt. Vähän jos on ikävä yhtä ihmistä ja haluisin olla sen vieressä, mutta toisaalta.. Niinkun demissäkin sanottiin "Jos kivet ovat hioutuneet sileisiin muotoihinsa vuosisatojen kuluessa, mikä kiire sinulla on hoppuilla tavoitteisiisi?"
Niinpä. Varmasti vielä joskus kaikki on just niinkun pitääkin. Ihan turhaa hermoilla ja stressata, ku asiat kuitenki menee omalla painollaan. Ja kai se on niin et hyvää kannattaa odottaa. Ja mitä kauemmin odottaa, sitä ihanempaa se on saavuttaa.

Vapaus.

Mitä on vapaus? Onko se sitä, että koulu on loppunu ja saa vaan olla tekemättä mitään? Vai onko se sitä, että saat ite päättää siitä mitä teet ja mihin meet? Että kukaan ei odota sinnuu, kukaan ei kaipaa. Kellekään ei tartte ilmotella missä oot ja mitä teet. Onko vapaus sitä, että voi vaan olla koko päivän? Nukkuu jos siltä tuntuu, syödä kun huvittaa, vaikka vaan istuu koneella tai olla ulkona?
Ehkä se on sitä, että voit ihan vapaasti tulla ja mennä niinkun huvittaa, ilman että siun tarttee pelätä. Ehkä se on sitä, että saat olla perhees kanssa ja sitä, että et joudu vankilaan väärän uskonnon tai muun sellasen takia.
Vapauskin taitaa olla meille suomalaisille jotenkin itsestäänselvyys. Meillä on sananvapaus ja vapaus uskoo mihin haluaa tai olla uskomatta ja vapaus olla sellanen ku on. Ei kaikissa maissa ole niin. Joskus vaan tuntuu, että pitäs muistaa useemmin olla kiitollinen siitä, että saa olla vapaa. Siis oikeesti. Enkä nyt tarkota vaan sillä jee, miulta loppu koulu tasolla. Vaan paljon suuremmalla tasolla. Sillä tasolla, jota harvemmin muistaa ajatella.
En oo tänään hirveemmin mitään fiksuu tehny. Vaikka toisaalta eihän miun tarvii, koska ei oo kouluu. Eikä enää koskaan tarvii lukee niitä enkun kirjoja, tai laskee niitä matikanlaskuja tai mitään. Vitsi oon aika ilonen. Vois heivata kirjat pois tuolta huoneestaan ja haudata ne jonnekki varaston nurkkaan. Niitä ei enää tarvii. Oon tänään vaan mietiskelly. Mietiskely on oikeestaan aika mukavaa ja rentouttavaa. Tai no riippuu aiheesta kyllä. Ja siitä mitä ne aivot jauhaa. Mutta siis silleen niinku se on aika jees.

Ohi on.

Toisaalta surullista ajatella miten sitä ei osaa ollenkaan elää hetkessä ja nauttii siitä mitä just tällä hetkellä tapahtuu. Syksystä asti oon odottanu tätä päivää, et kirjotukset ois vihdoinkin ohi. Kirjottaessakin vaan odotin sitä, että loppuspa tää jo, et oisinpa jo valmis. Muistinko ollenkaan nauttii tilanteesta, joka on vähä niinku once in life time tilanne. No joo, saahan sitä tunkee ittesä vielä syksyllä uudestaan kirjottaa, jos niin jäi ikävä kuuden tunnin istumista. Mutta oikeesti ku miettii, niin oon eläny tätä hetkee varten. Ja kysymys kuuluukin sitten, että mitäs nyt? Mitä mie nyt teen, ku oon saavuttanu tän? Niinpä, mie odotan kesää ja oispa jo sitä ja oispa tätä. Mutta entäs tämä hetki?
Ihanaa, kun nyt oikeesti ei tartte enää lukee. Saksa oli tänään ja en nyt tiiä mitenkä se meni. Kai se silleen iha ok. Olin jo joskus puol 1 valmis ja yheltä sit häippäsin sieltä. Oikeestaan sillä ei ole niin kauheesti välii minkä saan saksasta, koska sehän oli vaan ylimääränen. Joten ehkä tein koko kokeen vähä sillä meiningillä. Saa nyt nähä mitä sieltä tulee sitten.
Nyt vois sit alottaa tässä rennon elämän. Vähän on ehkä tyhjä olo, että mitäs nyt sit tapahtuu. Ku ei oo enää kouluu, eikä kirjotuksia eikä mitään. Joojoo, tiiän, pääsykokeet. Mutta varmaan pitäs ensin hakee, ennen ku vois ajatella jotai pääsykokeita. Ja sitä paitsi, ei nyt saa ajatella sellasia. Nyt eletään niinku ois sunday everyday ja pelataan Angry Birdsii facessa. Siinä onkin ihan tarpeeks tulevaisuudensuunnitelmia tälle päivälle.
Oon aika ilonen.
http://www.youtube.com/watch?v=IVOyLPqvrkU

Rakkaus.

Kivakivakiva, siis huippu kiva, huomenna matikan kirjotukset. Kai se riittää jos tiiän et 1+1=2. Tosin joissain tapauksissa saattaa olla myös kolme ja oikeestaan tässä nykymaailmassa vaikka kerralla seittemän. Vitsi miten olikin ihanan epätoivonen olo tänään kertaustunneilla. Mietin vaan, et mitä ihmettä oikein teen täällä. Mukavaa siis huomenna mennä kirjottamaan vielä ja voin sanoo et en oo kyllä tänään yhtään enää ylimäärästä lukenu. Että joo. Heittämällä läpi niinku prelissä.
Sain tänään tietää enkun alustavia pisteitä ja oishan sieltä jopa se B tulossa. Vitsi oon niin onnellinen. Pelotti, et enkku ei mee edes läpi ku ei oo vahvinta alaa. A:ta tai B:tä toivoin joten en ainakaan ollu yhtään pettyny tähän tulokseen. Oikeesti enää kaks jälellä ja sit loppuu koko lukio ja alkaa loma ja miusta tulee ylioppilas ja voi vitsi. Sit saan keväällä painaa lakin päähän ja muistan miten ysillä ajattelin, et jonain päivänä haluun sen tehä. Miulla oli unelma, ja kohta siitä tulee totta! Onkohan vielä liian aikasta hehkuttaa. Kamalaa, ku kaikki ei menekään hyvin. Eli enpä manaa tässä itelleni enempää huonoo onnee hehkuttamalla.
Rakkaus on kyllä ehkä yks maailman ihanimmista tunteista. Se on niin ihanaa miten se tuntuu joka puolella. Se kipristää mahassa ja saa hymyilemään. Se antaa voimaa jatkaa. Se on niin ihanan pysyvä tunne, joka ei helpolla katoa. Se on vaan niin hallitseva, että kaikki muu jää sivuun. Sitä vaan ajattelee, että voihan vitja mikä tunne. Se saa olon niin iloseks ja leijuvaks ja koko ajan hymyilyttää. Miun mielestä ainaki kannattaa mieluummin rakastaa ku vihata. Rakastamisesta saa niin paljon enemmän kaikkee hyvää takasin. Viha vaan kuluttaa, mutta rakkaus vahvistaa.

Be yourself.

Koska mulla on pakkomielle parantaa maailmaa ja puuttuu epäkohtiin, jotka minnuu ärsyttää niin täältä tulee sitten yks epäkohta! Nimittäin se on ihan tosi ärsyttävää, et kaikki tietää et siitä ei sanota päin naamaa jos joku on lihava, mutta siitä saa kyllä puhuu niin paljon ku sielu sietää jos joku on laiha. Ite kun oon tämmönen alipainonen luukasa, niin voitte vaan arvata miten mukavaa on sitten siinä kuunnella kun kaikki NORMAALIpainoiset kaverit itkee vieressä miten ne on läskejä ja miten ne haluis olla sellasia ku mie. Hyvähän se miulla kuulemma on, et voin syödä vaikka miten paljon, enkä liho ja jnejnejne. En vaan tiiä mikä ero siinä on, että laihuudesta saa huomautella. Ei sekään mitään herkkuu ole. Varsinkin kun ite oikeesti haluisin olla vähä normaalipainosempi. Ei aina ole niin kovin kivaa, ku kylkiluut paistaa läpi ja kädetki on tämmöset tikut. Mie nyt oon sentään melko hyvin sinut itteni kanssa, enkä koskaan oo oikein edes tajunnu ideaa, et koko ajan pitää valittaa et oonpa ruma tai läski tai jotain. No joo, en kyllä siis todellakaan koskaan ees ole tuntenu minkäänlaista tarvetta ajatella, et oisin jotenkin läski. En kai, kun mulle koko ajan kerrotaan miten hoikka oon. Onhan se toisaalta toisinaan iha ok olla tämmönen pieni. En silti tiiä haluisinko koko ajan kuulla asiasta tai varsinkaan olla mikään ainainen vertailukohde. En vaan jaksa älytä sitä ainaista valitusta omasta itestä. Ei se peilikuva siitä mikskään valittamalla muutu. Sie oot sellanen, ku oot ja kun sen hyväksyy ja oppii tykkäämään itestään niin elämästäkin tulee paljon hauskempaa. Kun tykkää itestään ja on sinut ittesä kanssa, se näkyy myös ulospäin. Kun vaan ite on sitä mieltä, et on hyvä sellasena ku on ja luottaa itteesä, niin sillon muutkin ihmiset tykkää siusta. Ihmiset muutenki ihan liikaa haluis olla jotain muuta ku mitä ne todella on. Aika paljon oon saanu kuunnella ku kaverit valittaa. Ne ei siis varmasti löydä itestään yhtään ainoota hyvää asiaa. Mutta ei kukaan kuitenkaan voi olla täydellinen. Kaikissa on jotain vikaa. Eikä koskaan kannata kadehtii muiden elämää, koska ei voi tietää millasta se todella on. Meidän pitäs osata arvostaa itteemme ja omaa elämäämme haikailematta mitään muuta. Joihinkin asioihin voi vaikuttaa, mut tiettyjä ominaisuuksia ei vaan voi valita. Kuten ruumiinrakennetta, ulkonäköö tai muitakaan perittyjä ominaisuuksia. Sen sijaan, että koko ajan toivos olevansa jotain muuta, vois keskittyy johonkin niin paljon olennaisempaan. Kuten opetella rakastamaan itteesä just sellasena ku on. Opetella hyväksymään ittesä kaikkine virheineen. Kaiken voi kääntää omaks voitokseen, kunhan vaan muistaa olla oma ittesä.

Kevättä odotellessa.

Tänään oli ruotsin yo-kirjotukset ja oikeestaan niistä jäi aika kiva maku. Ymmärsin ainaki mielestäni ihan kivasti, et en nyt ihan lottorivii sinne paperiin kirjotellu. Paljon sellanen mukavempi olo, ku mitä jäi enkusta.
Tää viikko on kyllä aikamoinen. Huomenna pitäs jo olla ahkerana saksantentissä ja hurjasti olen lukenu. Sitten torstaina matikantentti ja yhtään laskuu en oo laskenu. Ja perjantaina pitäski sit jo kirjottaa matikka. Mie niin en ymmärrä miks oon menossa kirjottamaan matikan. Mitä ihmettä mie oon ajatellu, ku oon ilmottautunu. En oo oikeesti yhtään matemaattinen ihminen. Mutta toisaalta voinhan ottaa sen niinku eväsretkenä. Ja kun se on niin ihanaa, ku saa aina kaheltatoista sellasen ison kahvikupin eteensä, niin voi että. Ihan jo sen takia kannattaa kirjottaa mahdollisimman monta ainetta.
Voihan vitsi, ku eilen oli niin ihanan keväistä ja aurinko paisto ja lumet suli. Tänään kevät taas tuntuu olevan ihan liian kaukana. Lunta tulee niin sakeesti, että ei edes huvita mennä ulos. Toisaalta ei vielä tarviikaan olla niin aurinkoista ja ihanaa aina. Sitten viikon päästä kiitos, ku kirjotukset on ohi ja olen vapaa, niin kyllä vaan paljon aurinkoa tänne! Alotan jo nyt rusketuksen hankkimisen. Ehkä jo ylioppilasjuhlissa oon vähä ruskeempi, ku ne jotka vaan istuu päivät koulussa. Hihi.
Okei, päivä oli kaikin puolin aika tosi kiva. Tuosta tyhmästä ilmasta huolimatta. Kyllä se kevät sieltä vielä ehtii tulla ja sitten saadaan nauttia auringosta. Tässä vielä päivän teeman mukainen ihana runo. Paljon hymyjä kaikille ja pirteyttä aurinkoa odotellessa!

"Dom talar om
hur lång tid det tar
att skriva ett prov
Jag undrar
hur lång tid det tar att leva"

Dreams.

Kysyin tänään iteltäni, että: Mistä sinä unelmoit? Mitä haluut saavuttaa elämässäs vielä, niin että voit vanhana ajatella elänees hyvän elämän? Joskus kai on hyvä pysähtyy miettimään, mitä sitä oikeesti haluaa elämältään. Kun sitä ajattelee, niin ei ainakaan yhtäkkii huomaa, että koko elämä meni ja unelmat jäi toteuttamatta. Aika monet kai haaveilee ulkomaanmatkoista, omasta kodista, onnellisesta parisuhteesta, hääpäivästä, lapsista tai sit jostain pienemmästä kuten et haluis opetella soittamaan jotain soitinta tai puhumaan jotain ihan uutta ja erilaista kieltä. Helppo keksii mistä muut unelmoi, mut vaikee tietää mistä ite unelmoi. Kai sen pitäs olla just toisinpäin. Eihän sitä kukaan muukaan voi tietää mitä mie elämältäni haluun, mut en kyllä oikein tiiä itekään. Ehkä ois jopa helpompaa, jos ois selvä visio siitä mitä haluaa saavuttaa. Jotenkin tällanen päämäärättä ajelehtiminen on pidemmän päälle aika ahistavaa. Ihmiset on jotenkin niin semmosia kaikkihetimullenyt-asenteisia. Kyllä mieki haluisin kaiken heti ja nyt ja valmiina kiitos, mutta kun minkä kaiken. Oman kodin, perheen, työn.. Ehkä ennemminkin paljon erilaisia kokemuksia. Haluisin elämänkokemusta, haluisin nähä erilaisia asioita. Haluisin ehkä jopa lähtee kauas, niin että voisin nähä lähelleni. Oppisin arvostamaan sitä mitä mulla on. Oon joskus miettiny jopa, et lähtisin lukion jälkeen ulkomaille vaikka puoleks vuodeks tai jotain, mut en tiiä onko sekään oikein sitä mistä MIE unelmoin. Oon oikeesti niin hukassa itteni kanssa. Kuuntelen vaan mitä muut unelmoi ja haaveilee. Mitä muut aikoo tehä, mitä muut on tehny, miten muut aikoo elää tai on eläny. Mutta kun nyt ois taas kyseessä MIUN elämä ja MIUN unelmat. Ei muiden. Millon mie oikein opin kuuntelemaan itteeni? Millon mie opin, että ei miun tarvii tehä mitään mitä muut haluaa, jos se on ristiriidassa omien toiveiden ja tavoitteiden kanssa. Ehkä miun pitäs lukion jälkeen lähtee jonnekki missä voisin löytää itteni. Jonnekkin rauhalliseen paikkaan, jossa ei ois mitään mikä koko ajan pakottas miut olemaan jonkunlainen. En oikeesti pääse ollenkaan eteenpäin tässä elämässä, jos en ensin selvitä sitä kuka oon. Liian rankkaa olla ihminen. Ois paljon helpompaa olla vaikka lintu. Ei tarviis miettii mitä sitä nyt elämältään haluaa. Sillon ois valmiiks määrätty ne tietyt asiat, jotka elämässä tulee saavuttaa. Niinhän ne tietysti tavallaan on ihmisellekin määrätty, tai ainaki kaikki odottaa et menestys työelämässä ja myös ihmissuhteissa. Mut samalla  tuntuu, et ihmiset odottaa et kaikilla on jotenkin suuria unelmia ja haaveita ja suunnitelmia elämän varalle. Ja taas tein sen. Ihmiset odottaa, niinpä niin. Koko miun elämästä tulee vaan yks suoritus muiden suoritusten joukossa, jos koko ajan ajattelen tälleen. Ehkä miun ensimmäinen unelma vois olla vaikka se, että joskus vielä tiedän kuka olen ja osaan kertoo mistä unelmoin. Ja että osaisin olla ajattelematta sitä mitä muut ajattelee tai tekee. Ehkä kaikkein tärkeintä ois, et osaisin sit oikeesti toteuttaa ne unelmani, enkä vaan käyttäs koko elämääni unelmoimiseen. Ja onhan sekin aika suuri unelma, että sitten kun joskus 20 vuoden päästä kysyn iteltäni elänkö unelmaani niin vastaus ois kyllä.

Errare humanum est.

Joskus vaan huomaan miettiväni, että onko se, jota kohti selvästi elämässäni pyrin, oikeesti kaiken tän arvosta. Onko siellä matkan päässä odottamassa täydellinen onni ja autuus, jonka takia oikeesti kannattaa taistella vai tuhlaanko vaan aikaani. Jos vaan kuvittelen, entä jos kaikki onkin vaan miun naurettavia naiiveja unelmia. En oo koskaan oikein ollu hyvä heittäytymään tuntemattomaan. Miun on aina pakko tietää, että siellä oikeesti on jotain jonka varaan voi kaiken rakentaa. Pelkään muutoksia, pelkään kaikkee mistä en tiedä mitä tulee tapahtumaan. Silti tiedän, että ei tässä elämässä koskaan saavuta mitään jos aina pelkää. Ei koskaan voi löytää mitään uutta, jos ei uskalla edes yrittää. Kyllähän ihmisellä on lupa erehtyy. Ei kaiken aina tarvii olla niin lopullista. Silti jokainen päätös, jonka teen, tuntuu vaikuttavan koko miun loppuelämään. Se on hassuu miten voi samalla olla ihan älyttömän varma ja sitten kuitenkin niin epävarma, et koko elämä tuntuu olevan tuuliajolla. Oon vaan laittanu tähän juttuun nyt ihan kaiken. Mulla on kaikki pelissä ja pelottaa et miten käy jos se kaikki onkin valhetta. Jos oon rakentanu tyhjän päälle. Jos tästä ei tulekaan mitään. Jos tää ei onnistukaan. Mitä mie sitten teen? Ei mulle jää mitään. Joudun taas alottamaan alusta. Joudun kasaamaan itteni, niinku niin monta kertaa ennenki. Joudun odottelemaan, että aika parantaa ja että joskus taas voisin oikeesti luottaa ja uskaltasin vielä antaa kaikkeni. En tiiä miks on niin pelottavaa antaa kaikkensa ja antautuu tunteen vietäväks. Mie aina oon ajatellu olevani enemmän tunne ihminen, et menisin vähä tunteiden mukaan, mut nyt oon huomannu et yritän aina järkeillä ja sillä tavalla toppuutella tunteitani. Jotenkin en vaan uskalla tuntee täysillä, koska pelkään sitä, että lopulta oon kuitenkin taas yksin. Kauheen surullista miten jo tän ikäsenä voi olla pettyny niin monta kertaa, et ei uskalla enää luottaa. Miten jo nyt on sellanen olo, et ei enää edes haluu rakastuu, koska se ei ikinään hyödytä mitään. Tän ikäsenä pitäs olla vasta alussa, kaiken pitäs olla vielä uutta ja ihanaa. Tai sitten vaan luulen niin. Kai se on niin, että kun lapsuus loppuu niin joutuu heti kohtaamaan maailman julmuuden ja silmät aukee kaikelle pahuudelle. Sillon saa heti huomata, et ei kaikki vaan ole sitä miltä näyttää. Mutta kuitenkin, mistä ihminen voi tietää mikä on oikee suunta. Et mistä kannattaa pitää kiinni ja mitä tavottelee. Niinhän sitä sanotaan, että kuuntele sydämesi ääntä. Elämä oiskin paljon helpompaa, jos ei tarviis ajatella vaan vois vaan tehä niinku sydän sanoo. Ehkä mie sitten vaan luotan tähän tunteeseen ja siihen et se kestää. Ja enhän edelleenkään voi tehdä muuta ku elää hetkessä ja kattoo mitä huominen tuo tullessaan.

Tähtihetki.

Voihan vitsi millasta on tämä minun elämä nykyään.
No tänäänhän nyt sitten alko nää kirjotukset tässä ja jonkinlaista äikän esseetä yritin sen 6 tuntii siellä vääntää. Se oli ihanaa miten alussa ajatus vaan lähti lentämään ja sanat tuli paperille ihan ku itestään. En voinu ku rueta kirjottamaan ilman mitään sen kummempaa suunnitelmaa. Sitten kävi kuitenkin niin kun mulle aina käy. Loppu kohti ideat vaan jotenkin loppu ja se teksti alko tuntuu tosi tökkivältä. Lopulta kun se oli valmis niin luin tehtävänannon uudestaan ja tulin vielä siihen tulokseen, et oon kirjottanu aiheen vierestä. Meinas itku tulla ku yritin siinä sit vielä keksii otsikkoo maailman turhimpaan tekstiin, josta ei oo mihinkään. Mutta no, ehkä se nyt meni kuitenkin jotenkin. Ei tullu kyl äikästä sitä E:tä, mut ei tainnu tulla M:kään. No, onhan se C:kin ihan jees. Tavallaan. Okei, en maalaile piruja seinille ku eihän sitä vielä voi tietää miten se essee nyt oikeesti meni.
Aika jännää, et kevät on siis oikeesti taas tulossa. Tavallaan tykkään keväästä ehkä kaikista vuoden ajoista eniten. Jotenkin se on niin ihanaa kattoo, kun luonto taas herää ja kaikki oikein puhkeaa kukkaan. Sit saa taas aurinkoo ja se on jotenkin niin ihanaa. Mutta sitten toisaalta mulle iskee aina masennus. Jotenkin tulee niin voimaton olo, kun tuntuu et on kevät ja pitäs jaksaa tehä niin paljon kaikkee ja oikeesti haluis vaan olla. En tiiä, jotenkin aika ristiriitasta. Syksyllä tuntuu et en selvii hengissä, ku on niin pimeetä ja synkkää ja sit kun tulee kevät ja valosaa niin alan kaivata syksyy ja sen ihanaa pimeyttä. Semmonen mie vähä oon, mikään ei koskaan oo hyvä. Aina haluisin just sen toisen vaihtoehdon. Joo, on joskus aika rasittavaa elää itteni kanssa.
Nyt kuitenkin vaan pitäs jaksaa vielä keskittyy näihin kirjotuksiin. Se ois sit perjantaina enkun vuoro. Pelottaa jo nyt, koska enkku ei tosiaan oo koskaan ollu miun vahvin ala. Eikä ole edelleenkään. Pitäs kai jaksaa lukee nää kolme päivää tässä välissä aika ahkerasti, jos siitä vaikka ois jotai hyötyy.
Joo, tiiän, stressaan ihan liikaa. Enkä oikeesti jaksas koko ajan olla huolissani siitä mitä nyt tapahtuu huomenna tai kohta tai sekunnin päästä. Kun vois vaan joskus elää hetkessä. Nytkin voisin vaan nauttii tästä, et äikän essee on tehty ja mulla on vapaa ilta. Saan vaan istuu tässä koneella ja kuunnella musiikki. Miun ei edes tartte just nyt tehä muuta. Mulla on oikeesti lupa vaan olla, koska sen verran armelias ajattelin itelleni olla, et saan vapaan illan tän päivän raskaan työn jälkeen. Ja joskus pitääkin antaa itelleen lupa ihan vaan olla ja nauttii elämän pienistä iloista.