Errare humanum est.

Joskus vaan huomaan miettiväni, että onko se, jota kohti selvästi elämässäni pyrin, oikeesti kaiken tän arvosta. Onko siellä matkan päässä odottamassa täydellinen onni ja autuus, jonka takia oikeesti kannattaa taistella vai tuhlaanko vaan aikaani. Jos vaan kuvittelen, entä jos kaikki onkin vaan miun naurettavia naiiveja unelmia. En oo koskaan oikein ollu hyvä heittäytymään tuntemattomaan. Miun on aina pakko tietää, että siellä oikeesti on jotain jonka varaan voi kaiken rakentaa. Pelkään muutoksia, pelkään kaikkee mistä en tiedä mitä tulee tapahtumaan. Silti tiedän, että ei tässä elämässä koskaan saavuta mitään jos aina pelkää. Ei koskaan voi löytää mitään uutta, jos ei uskalla edes yrittää. Kyllähän ihmisellä on lupa erehtyy. Ei kaiken aina tarvii olla niin lopullista. Silti jokainen päätös, jonka teen, tuntuu vaikuttavan koko miun loppuelämään. Se on hassuu miten voi samalla olla ihan älyttömän varma ja sitten kuitenkin niin epävarma, et koko elämä tuntuu olevan tuuliajolla. Oon vaan laittanu tähän juttuun nyt ihan kaiken. Mulla on kaikki pelissä ja pelottaa et miten käy jos se kaikki onkin valhetta. Jos oon rakentanu tyhjän päälle. Jos tästä ei tulekaan mitään. Jos tää ei onnistukaan. Mitä mie sitten teen? Ei mulle jää mitään. Joudun taas alottamaan alusta. Joudun kasaamaan itteni, niinku niin monta kertaa ennenki. Joudun odottelemaan, että aika parantaa ja että joskus taas voisin oikeesti luottaa ja uskaltasin vielä antaa kaikkeni. En tiiä miks on niin pelottavaa antaa kaikkensa ja antautuu tunteen vietäväks. Mie aina oon ajatellu olevani enemmän tunne ihminen, et menisin vähä tunteiden mukaan, mut nyt oon huomannu et yritän aina järkeillä ja sillä tavalla toppuutella tunteitani. Jotenkin en vaan uskalla tuntee täysillä, koska pelkään sitä, että lopulta oon kuitenkin taas yksin. Kauheen surullista miten jo tän ikäsenä voi olla pettyny niin monta kertaa, et ei uskalla enää luottaa. Miten jo nyt on sellanen olo, et ei enää edes haluu rakastuu, koska se ei ikinään hyödytä mitään. Tän ikäsenä pitäs olla vasta alussa, kaiken pitäs olla vielä uutta ja ihanaa. Tai sitten vaan luulen niin. Kai se on niin, että kun lapsuus loppuu niin joutuu heti kohtaamaan maailman julmuuden ja silmät aukee kaikelle pahuudelle. Sillon saa heti huomata, et ei kaikki vaan ole sitä miltä näyttää. Mutta kuitenkin, mistä ihminen voi tietää mikä on oikee suunta. Et mistä kannattaa pitää kiinni ja mitä tavottelee. Niinhän sitä sanotaan, että kuuntele sydämesi ääntä. Elämä oiskin paljon helpompaa, jos ei tarviis ajatella vaan vois vaan tehä niinku sydän sanoo. Ehkä mie sitten vaan luotan tähän tunteeseen ja siihen et se kestää. Ja enhän edelleenkään voi tehdä muuta ku elää hetkessä ja kattoo mitä huominen tuo tullessaan.