Painajainen.

Tää päivä on oikeesti ollu ihan painajainen.
Ehkä yks niistä päivistä, että kun joku asia menee pieleen niin kaikki menee.
Vaikka en kyllä voi sanoo et kaikki ois menny huonosti, koska tavallaan siis ihan tosi hyvä päivä!
Lämmintä ihanaa, vihdoin kesä!
Kävin uimassa hiekkarannalla ja vesi ei ollu edes kylmää.
Aamulla olin ahkera ja tiskasin, nyt keittiö kiiltää.
Kävin myös Punaisella Talolla katsomassa ystäviä, jotka vielä ahertavat kesätöiden parissa.
Join kahvit ja söin vohvelin hillolla ja kermavaahdolla. Nami.
Mutta tässä vain pinta ja kulissit.
Kuinka monesti oisinkaan halunnu vaan purskahtaa itkuun.
Oisin halunnu huutaa ja raivota.
Tukahdutin sen ja huusin vain ihan vähän veden alla, kun kukaan ei kuule.
Mietin miksi, miksi. Mitä olen tehnyt, että ansaitsen kaiken tämän.
Lopulta näköjään taas päädytään siihen, että minä olen se pahis ja minun pitäisi sääliä.
Miten kierossa ihmisen mieli voi olla?
En ymmärrä.
En edes jaksa ymmärtää.
Saanko sanoa kerrankin suoraan...?
Ei voisi vittu vähempää kiinnostaa.

P.S. Oli ihan pakko tulla hehkuttamaan, kun just luin sähköpostii ja koko maailma pelastu. Miun tulevaisuus on vihdoinkin selvillä. Siis se mihin meen syksyllä. Voisin vaikka itkee onnesta, koska tää oli jotenki niin helpotus. Mutta kerron sitten joskus tästä lisää.

Be mine.

Se on niin kamalan surullista, et ei pelkkä rakkaus vaan riitä. Tarvitaan niin paljon kaikkee muutakin. Silti sitä vaan toivoo, et se riittäs. Että siinä ois tarpeeks syitä jatkaa.
Mulla loppu työt ja nyt oon vaan taas lomalla. Hölmötän päivät saamatta yhtään mitään aikaan. Vähänkö taas ahdistavaa, kun tavallaan ehti jo tottuu siihen et oli töitä ja tekemistä ja nyt taas toimettomana. Siis tietysti ois miljoona ja yks asiaa joita vois tehä, mutta kun ei sitten kuitenkaan oikeesti jaksa. Tyyliin jotain lenkitä koira tai harvenna porkkanoita, yäk.
Viime päivinä oon taas useempaankin otteeseen joutunu muistuttamaan itelleni, että kyllä mie selviin. Kyllä elämä aina kaikesta huolimatta jatkuu. Joskus ei ehkä enää edes tunnu niin pahalta ja tuska laimenee. Jotenkin vaan on niin kamalan tyhjä olo. Pelottaa. Tuntuu, että maailmassa on vaan se yks ainut ihminen, jonka seurassa tunnen itteni täysin kokonaiseks ja saattaa olla, että menetän sen ihmisen. En tiedä luetko tätä ihminen, mutta jos luet niin tiedäthän, että en koskaan tuu löytämään ketään samanlaista. Olet erityinen, älä koskaan unohda sitä.
On vähän itkuinen ja surullinen fiilis. Ehkä pitäsi mennä ulos kävelemään koiran kanssa ja ihastella aurinkoa sekä suuria mustia pilviä.
Rakastuin tänään Frida Amundsenin mahtavaan tuotantoon. Ehkä täydennän levykokoelmaani tällä koskettavalla September Blue albumilla. Tässä albumin kymmenes raita Be Mine.

Big girls don't cry.

Luulin löytäneeni täydellisyyden.
Voi ette uskokaan, kuinka kovasti luulin ja uskoin, että nyt vihdoin olen kohdannut kohtaloni.
Luulin löytäneen jotain sellasta, että voin viimeinkin lakata etsimästä.
Mutta enpä tiedä. Tässä sitä taas ollaan. Valmiina uuteen kierrokseen. Tuo se sitten tullessaan mitä hyvänsä.
Raja ystävyyden ja rakkauden välillä on niin hiuksen hieno. Yksi sana, yksi katse, yksi ainoa kosketus ja kaikki on toisin. Eikä mitään enää koskaan oikein saa ennalleen.

Mikä erottaa ystävyyden rakkaudesta?

Hyppy sydämessä.

Sormus nimettömässä.

Mikä tekee eron ystävien ja rakastavaisten välille?

Katse silmissä.

Hymy huulilla.

Mistä tietää milloin voi sanoa rakastavansa?

Rakastan sinua,

tietenkin vain niinkuin ystävää rakastetaan,

ehätän korjaamaan,

samalla kun sydämeni hyppää.

En yhtään sen enempää,

en yhtään sen lujempaa,

mutta ikuisesti yhtä kaikki.

Melkein.

Miksi on niin, että useinkaan en todellisuudessa sano tai tee asioita, joita ajattelen. Voisin kertoa lukemattomia kertoja jolloin kaikki meni melkein niinkuin olin ajatellut. Kun avasin suuni sieltä melkein tuli ulos juuri ne sanat, jotka olin suunnitellut sanovani. Melkein tartuin kiinni kädestä ja kuiskasin: älä mene, älä jätä minua yksin. Melkein, melkein. Niin lähellä, että ehkäpä vielä jonain päivänä.

Haluaisin olla oikeasti sellainen, kuin millaisena nään itseni mielessäni. Sellainen, joka ei edes tunne sanaa melkein. Haluaisin tarttua kiinni silloin, kun tuntuu siltä. Haluaisin uskaltaa sanoa ääneen kaikki todelliset tunteeni. Haluaisin uskaltaa olla niin paljon enemmän, enkä vain laimea kopio kaikesta siitä mitä pääni sisällä liikkuu.

Mutta hih, maanantaina kävin shoppailemassa ja tällä kertaa ihan oikeasti ostin enkä vain melkein niinkuin yleensä! Joskus on ihan hyvä vaan antaa mennä ja unohtaa se sana melkein, mutta toisinaan vaan tuntuu, et oon sen pihtiotteessa. Eikä sillä ole pienintäkään aikomusta löysätä otettaan minusta.

Housut oli Jim&Jilliltä 18,48e. En voinut olla ostamatta, koska ne sai puoleen hintaan! Pipo oli kanssa Jim&Jilliltä 7,95e ja T-paita KappAhlista hintaan 17,95e

Rakastaa, ei rakasta.

Varmaan ei ole ihmekään, jos oma elämä tuntuu jotenkin junnaavan paikoillaan, kun mielessäni nään sen suunnilleen elokuvankohtauksina. Mielikuvissa kaikki on niin paljon yksinkertaisempaa. Ei tarvitse sanoa, kuin rakastan sinua ja tahdon olla kanssasi aina ja happy end. Todellisuus on jotain ihan muuta.

Nyt on kesä. En vain tajua sitä vieläkään. Mikä kesä se muka tällainen on, että kertaakaan en ole vielä edes voinut käyttää bikinejä! En ole kertaakaan uinut tai ottanut aurinkoa hiekkarannalla. Koko kesäkin on valunut sormien välistä ilman, että saan siitä otetta.

Eilen kysyin ensimmäistä kertaa tänä kesänä päivänkakkaralta rakastaako vaiko ei. Muistan kuinka pienenä punastelin tykkäämäni pojan edessä, kun kerroin hänelle, että päivänkakkara sanoi rakastaa. Se oli kai ensikosketukseni suuriin tunteisiin. Hassua miten niin pieneen ihmiseen voi mahtua niin suuria tunteita. Tai suurien tunteiden alkuja.

Pienenä rakkauskin on niin ihanan yksinkertaista. Nykyään kaikki on kaukana yksinkertaisesta ja se hemmetin päivänkakkarakin sanoi, että ei rakasta. 

Avaruus.

Ihmiset on niin kovin monimutkasia ja kiehtovia. Miten paljon voikaan löytää kuoren alta. Niin paljon enemmän, kuin mitä pinta antaa ymmärtää. Ihmisissä on monta puolta ja monta kerrosta. En tiiä voiko koskaan olla varma, et tietäs siitä toisesta ihan kaiken. Että ois käyny läpi jokaisen kerroksen ja jokaikisen kolosen.
Ihmismieli on niin syvä. Ihan kun avaruus. Se ei ala oikein mistään, eikä pääty oikein mihinkään. Sitä ei voi laittaa purkkiin ja väittää, että nyt olen tutkinu tämän läpikotasin. Aina jää jotain huomaamatta. Ihan aina on vielä olemassa jotain, jota kukaan ei ole ennen edes tienny olevan. Edes se ihminen ite, jonka mielestä on kyse.

Kaikkein jännintä on se, että tavallaan kaikkien ihmisten mieli on samanlainen, mutta sitten ympäristö, kanssaihmiset ja muut vaikutteet muokkaa jokaisen ihmismielen täysin erilaiseks. Kaikilla on sama lähtökohta. Silti jotkut elää elämänsä täysin tasapainossa ja joillekkin tulee mielenterveysongelmia. Toinen ei millään osaa olla onnellinen ja toinen on sellanen ikuinen ilopilleri.

Tää juttu on kyllä samalla ihan tosi kiehtova, mutta myös aika tosi pelottava.
Mihin voi enää luottaa, kun ei edes koskaan voi olla täysin varma siitä mitä oma mieli pitää sisällään.

Lapsuuden trauma.

Sain pienenä trauman teltassa nukkumisesta.
Olin sillon ehkä seittemän vuotias. Oltiin vuokrattu kesämökki viikoks. Mökissä oli kuitenkin niin kuuma, et nukuttiin teltassa pihalla. Me nukuttiin siskon kanssa toisessa teltassa ja äiti ja isi toisessa.
Näin unta, jossa joku koira juoksi siellä lähimetässä. Sinällään se uni ei ollu pelottava, mutta jotenkin se aiheutti ihan järjettömän suuren turvattomuuden tunteen. Heräsin yöllä siihen, että tunsin olevani ihan yksin ja ensimmäinen ajatus oli et pitää päästä äitin viereen. Vaihdoin siis telttaa.
Sen yön jälkeen en oo yhtään tykänny nukkuu teltassa. Jokaikinen kerta se sama turvattomuuden tunne nostaa päätään jossain syvällä sisimmässä. Monta vuotta se tunne kesti ihan älyttömän vahvana, enkä todellakaan viettäny teltassa hetkeekään ilman äitii. Pelkkä ajatuskin teltassa nukkumisesta sai miut ahistumaan. Sittemmin oon kyllä teltassa nukkunu, mutta melkein joka kerta oon heränny yöllä siihen, että etin jotain ulos pääsytietä. Tuntuu, että en pysty hengittämään. En tunne olevani turvassa vaan pikemminkin ansassa.

Miten kauan tunteet voikaan säilyä kehon muistissa? Miten monta vuotta se sama tunne voi seurata mukana ja nousta pintaan niin, että tuntuu ihan kun kaikki ois tapahtunu vasta eilen. Kun se tietty ahdistus ja turvattomuus valtaa mielen tulee pakottava tarve päästä jonkun vahvan ja turvallisen ihmisen viereen, joka palauttaa tasapainon.
Vielä tänäkään päivänä en ehkä ihan täysin voi ymmärtää miten herkkä ihminen todellisuudessa olen. Miten pienistä asioista koko miun maailma voi mennä täysin raiteiltaan.

Lauantaina en todellakaan ollu raiteillani, mikä teki kamalasta päivästäni vielä kymmenen kertaa kamalamman. Miten helpottavalta, mutta samalla niin naurettavalta se kuulostikaan, kun sai kyynelten lomasta sanoa: "Äiti on tulossa".
On mahdollista, että sain uuden trauman ja samalla ymmärsin, mikä on äidin merkitys elämässäni. Jos kukaan muu ei vastaa puhelimeen tai tule auttamaan, niin onneksi on aina olemassa äiti, joka ei koskaan jätä pulaan.

Elämä edessä.

En tiedä miksi pelkään yksinäisyyttä.
Miksi pelkään sitä tunnetta, että olen aivan yksin.
Kukaan ei kaipaa minua, kukaan ei odota minua.
Toisinaan luulen olevani juuri niin yksin.
Niinä hetkinä tunnen pakottavaa tarvetta itkeä.
Kuumat kyyneleet polttavat sisälläni, mutta en välttämättä saa niitä ulos.
Tunnen, ettei kukaan halua minua, kukaan ei rakasta minua, kukaan ei muista että olen olemassa.
Pyh pötyä, sanovat muut.
Tottakai sinulla on aina joku, joka rakastaa sinua.
Miksi en sitten aina jaksa tuntea niin?

Täytän tänään vuosia. Tai siis täytin, suunnilleen kello 13.50. Olen aina ollut kesänlapsi. Synttäreilläni syödään mansikkakakkua. Muistan miten pienenä jännitys alkoi jo monta päivää ennen varsinaista juhlapäivää. Kavereita oli kutsuttu juhliin ja tiedossa oli herkuttelua. Nyt vanheneminen ei tunnu enää juuri miltään. Sillä ei enää oikeastaan ole mitään väliä. Ikä on enää pelkkiä numeroita. Kuitenkaan en enää voi iloisena kertoa, että minullapa on synttärit ja sitten näyttää ylpeänä sormilla kuinka monta vuotta täytän. Sormet eivät siihen enää riitä.
Pienenä sitä tarttuu niin helposti erilaisiin ilon hetkiin.
Melkein huomaan kadehtivani ihmisiä, jotka ovat jo yli kolmenkymmenen. Heillä tuntuu olevan kaikki niin hyvin. On perhe, ammatti ja oma koti. He ovat niin paljon valmiimpia.
Itse olen vielä ihan kesken, enkä ole ihan varma missä alan ja mihin päätyn.
Oi on vielä niin paljon selvitettävää.
Ja koko elämä edessä.

Oikea aika.

Oon yrittäny tässä selvittää tulevaisuuttani, että tietäsin mihin voisin syksyllä elämässäni suunnata. On vaan niin kamalan vaikeeta tietää. Varsinkin kun on tällanen ihminen, ettei oikein tykkää hypyistä tuntemattomaan, mutta kun sellanen tässä ois nyt melko pakosti edessä. Yritän kovasti miettii miinuksia ja plussia ja itteeni ja muita ihmisiä ja kaikki on vaan niin kovin sekavaa.

Joskus vaan toivon, että olisin joku muu. Että olisin jostain toisesta ajasta tai tulisin ihan kokonaan eri maailmasta. Semmosesta maailmasta, jossa kaikki ois jotenkin paljon helpompaa ja yksinkertasempaa. Jokaiselle ois valmiiks määrätty tehtävä, joka pitäs elämässään täyttää ja että ois silleen tavallaan automaattisesti osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Joskus sitä vain toivoisi, että elämä olisi niinkuin satua.

Jonain päivänä ihmisen on kai vaan pakko irrottautuu kaikesta tutusta ja turvallisesta ja kokeilla omia siipiään. Jotenkin vaan tuntuu niin hankalalta lähtee. Sitä ajattelee, että jospa nyt kuitenkin sitten täällä on asiat paremmin ja harmittaa, kun lähden. Ja mistä sitä edes tietää milloin on oikea aika lähteä tai onko sellaista ylipäätään olemassakaan?