Be mine.

Se on niin kamalan surullista, et ei pelkkä rakkaus vaan riitä. Tarvitaan niin paljon kaikkee muutakin. Silti sitä vaan toivoo, et se riittäs. Että siinä ois tarpeeks syitä jatkaa.
Mulla loppu työt ja nyt oon vaan taas lomalla. Hölmötän päivät saamatta yhtään mitään aikaan. Vähänkö taas ahdistavaa, kun tavallaan ehti jo tottuu siihen et oli töitä ja tekemistä ja nyt taas toimettomana. Siis tietysti ois miljoona ja yks asiaa joita vois tehä, mutta kun ei sitten kuitenkaan oikeesti jaksa. Tyyliin jotain lenkitä koira tai harvenna porkkanoita, yäk.
Viime päivinä oon taas useempaankin otteeseen joutunu muistuttamaan itelleni, että kyllä mie selviin. Kyllä elämä aina kaikesta huolimatta jatkuu. Joskus ei ehkä enää edes tunnu niin pahalta ja tuska laimenee. Jotenkin vaan on niin kamalan tyhjä olo. Pelottaa. Tuntuu, että maailmassa on vaan se yks ainut ihminen, jonka seurassa tunnen itteni täysin kokonaiseks ja saattaa olla, että menetän sen ihmisen. En tiedä luetko tätä ihminen, mutta jos luet niin tiedäthän, että en koskaan tuu löytämään ketään samanlaista. Olet erityinen, älä koskaan unohda sitä.
On vähän itkuinen ja surullinen fiilis. Ehkä pitäsi mennä ulos kävelemään koiran kanssa ja ihastella aurinkoa sekä suuria mustia pilviä.
Rakastuin tänään Frida Amundsenin mahtavaan tuotantoon. Ehkä täydennän levykokoelmaani tällä koskettavalla September Blue albumilla. Tässä albumin kymmenes raita Be Mine.