Rakastaa, ei rakasta.

Varmaan ei ole ihmekään, jos oma elämä tuntuu jotenkin junnaavan paikoillaan, kun mielessäni nään sen suunnilleen elokuvankohtauksina. Mielikuvissa kaikki on niin paljon yksinkertaisempaa. Ei tarvitse sanoa, kuin rakastan sinua ja tahdon olla kanssasi aina ja happy end. Todellisuus on jotain ihan muuta.

Nyt on kesä. En vain tajua sitä vieläkään. Mikä kesä se muka tällainen on, että kertaakaan en ole vielä edes voinut käyttää bikinejä! En ole kertaakaan uinut tai ottanut aurinkoa hiekkarannalla. Koko kesäkin on valunut sormien välistä ilman, että saan siitä otetta.

Eilen kysyin ensimmäistä kertaa tänä kesänä päivänkakkaralta rakastaako vaiko ei. Muistan kuinka pienenä punastelin tykkäämäni pojan edessä, kun kerroin hänelle, että päivänkakkara sanoi rakastaa. Se oli kai ensikosketukseni suuriin tunteisiin. Hassua miten niin pieneen ihmiseen voi mahtua niin suuria tunteita. Tai suurien tunteiden alkuja.

Pienenä rakkauskin on niin ihanan yksinkertaista. Nykyään kaikki on kaukana yksinkertaisesta ja se hemmetin päivänkakkarakin sanoi, että ei rakasta.