Elämä edessä.

En tiedä miksi pelkään yksinäisyyttä.
Miksi pelkään sitä tunnetta, että olen aivan yksin.
Kukaan ei kaipaa minua, kukaan ei odota minua.
Toisinaan luulen olevani juuri niin yksin.
Niinä hetkinä tunnen pakottavaa tarvetta itkeä.
Kuumat kyyneleet polttavat sisälläni, mutta en välttämättä saa niitä ulos.
Tunnen, ettei kukaan halua minua, kukaan ei rakasta minua, kukaan ei muista että olen olemassa.
Pyh pötyä, sanovat muut.
Tottakai sinulla on aina joku, joka rakastaa sinua.
Miksi en sitten aina jaksa tuntea niin?

Täytän tänään vuosia. Tai siis täytin, suunnilleen kello 13.50. Olen aina ollut kesänlapsi. Synttäreilläni syödään mansikkakakkua. Muistan miten pienenä jännitys alkoi jo monta päivää ennen varsinaista juhlapäivää. Kavereita oli kutsuttu juhliin ja tiedossa oli herkuttelua. Nyt vanheneminen ei tunnu enää juuri miltään. Sillä ei enää oikeastaan ole mitään väliä. Ikä on enää pelkkiä numeroita. Kuitenkaan en enää voi iloisena kertoa, että minullapa on synttärit ja sitten näyttää ylpeänä sormilla kuinka monta vuotta täytän. Sormet eivät siihen enää riitä.
Pienenä sitä tarttuu niin helposti erilaisiin ilon hetkiin.
Melkein huomaan kadehtivani ihmisiä, jotka ovat jo yli kolmenkymmenen. Heillä tuntuu olevan kaikki niin hyvin. On perhe, ammatti ja oma koti. He ovat niin paljon valmiimpia.
Itse olen vielä ihan kesken, enkä ole ihan varma missä alan ja mihin päätyn.
Oi on vielä niin paljon selvitettävää.
Ja koko elämä edessä.