Yleensä kovin äänekkäät ajatukset ovat vaihtuneet hiljaiseen kuiskintaan.
Hämmästelen sitä kuinka paljon uskon, en ennen tehnyt niin, nyt kiitän jokaisesta päivästä.
Sisälläni asuu ikävä, joka aina toisinaan nostaa päätään, niin että tekee kipeää.
Monet pilaavat mahdollisuutensa tutustua minuun aloittamalla väärällä kysymyksellä, en tykkää kyseisestä kysymyksestä enää yhtään.
Blogin myötä olen oppinut rakastamaan jokaista hetkeä, ainakin melkein.
Ainahan voisi olla huonomminkin, voisihan olla että olisin tätäkin onnettomampi tai unohtanut kuinka hymyillään.
Niin kauan kuin löydän elämästäni kauniita asioita, ei minulla ole hätää.
Niin kauan kuin tunnen, tiedän olevani elossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti