Tiedäthän että se on unelmaa, ei muuten voi pakoon päästä maailmaa.

Käsiin ja selkään sattuu, koska oltiin eilen luokan kanssa keilaamassa. Maksoin elämäni ensimmäisestä siideristä 5,80 euroa ja keilasin väärällä kädellä. Syötiin pitsaa ja keskusteltiin elämän vaikeista asioista. Ollako vai eikö olla, sitä minä kyselin.
Juon kahvia, jotta pysyisin hereillä. Huomenna aion olla lusmu ja unohtaa mennä kouluun, niinhän voi käydä ihan kenelle vain.
Tarjosin serkuille teetä ja sympatiaa, kasasin palapeliäni, kävin juomassa vaahtokarkkikaakaota ja halusin ostaa jotakin.
Koulussa kaipasin takaisin akustisiin Eppuihin, niihin ihaniin tunteikkaisiin hetkiin, tunsin vieläkin kylmät väreet ihollani.

Ylihuomenna, tosiaan jo ylihuomenna, saan taas hymyillä onnesta ja ehkä itkeäkin hiukan.

En ollutkaan valmis päällä maan.

Toisinaan ajatukseni huutavat lujaa, liian lujaa, niin lujaa etten edes kuule mitä ne yrittävät minulle kertoa. Sitten ne taas hiljenevät, lakkaavat kuulumasta sen ihmeemmin, ne vain ovat.
Muistan kuinka kerran yritin saada itseni mahtumaan täydellisen tytön muottiin, en vain sopinut, en sitten millään. En vielä tiennyt ettei täydellisiä tyttöjä ole olemassakaan, on vain ihmisiä virheineen.
Eilen aiheutin hilpeyttä kaupungilla kävellessäni sokkona eteenpäin. En nähnyt ihmisten ilmeitä, en ihmetystä enkä hymyjä kasvoilla. Näin jotakin, jota kukaan muu ei koskaan pysty näkemään. Näin mielessäni sellaisen Joensuun, jota ei todellisuudessa ole olemassakaan. Se oli kovin kaunis.
Tällaisia ovat ajatukseni juuri nyt. Ne vain tulevat ja menevät. Ovat hetken ja sitten katoavat. Ne vain leijailevat kuin syksyn lehdet. Yritän tavoittaa niitä ja joskus satun saamaan jonkun niistä kiinni.

Sellaisia ne ovat, ajatukset.

Pimeys peittää maan.

Mun päivistäni aurinko jäi pois.

Se häipyi samalla kuin sinäkin.

Nyt varjoissa mä liikun, palelen,

koleat illat ja aamutkin.

 

 

Vailla aurinkoo sairaan yksin oon.

Taivas on aivan valoton.

Loista kuukaan ei, kuka hohteen siltä vei?

 

 

Ja kuinka käy, jos sinua ei näy, ja pimeys peittää maan?

 

 

En ilman sua nyt osaa suunnistaa.

En tiedä minne lähteä.

Tuu takaisin ja valaise mun maa.

Seuraan sua kuin tähteä.

 

 

Ja pimeys peittää maan.

 

 



Enkä vieläkään tiedä ollenkaan kuka oon.

Miten voi rakastaa ketään toista, jos ei osaa aina rakastaa edes itseään?
Miten voi oppia tuntemaan jonkun toisen, jos tuntee vain suurta tyhjyyttä kun kysytään "kuka sinä olet?"

En uskalla antaa kenenkään rakastaa minua.
Jos joku erehtyy luulemaan pitävänsä minusta, teen kaikkeni että saisin hänet vihaamaan itseäni.

Olen kysynyt itseltäni monta kertaa "miksi".
Miksi ihmeessä teen näin, enkä tiedä.

Kun paniikki ja ahdistus ottaa vallan, en enää ajattele selkeästi.
Teen vain kaikkeni että saisin taas oloni tuntumaan turvalliselta.
Päätän lakata olemasta.

Haluan juoda miehen pöydän alle, väsyttää loput puheillani.

Saattaa olla että mokasin tänään, taas kerran.
Koulussa tuijotin tyhjää paperia, millainen minä olen.
Millainen luonne, millainen persoona, millä fontilla itseäni kuvaisin.
En tiennyt.
Piilouduin peiton alle, teeskentelin että lakkaan olemasta, juuri silloin kun olisi pitänyt kantaa vastuuta.

Tuhannen palan palapelini valmistuu hitaasti mutta varmasti.
Joka päivä hiukan enemmän paloja paikallaan, hiukan enemmän kuvaa näkyvissä.
Jonain päivänä se tulee olemaan valmis.

 

Mutta olenko minä koskaan valmis?

Sitting in an empty room, trying to forget the past.

 

Mustat kannet, valkoisia sivuja.

Seisoin väsyneenä keskellä kauppakeskusta, en jaksanut liikkua, odotin.
Lopulta ei ollut enää aikaa, ei muuta kuin ohikulkevat ihmiset.
Mietin minne ihmiset mahtavat olla matkalla tiistai iltapäivänä kello neljä.
Ehkä kotiin, treeneihin, harrastuksiin tai kyläilemään.
Oli käsikädessä kulkevia pareja, lapsia ja vanhempia, hassuja asentoja rullaportaissa, seurustelevan parin kohtaaminen.
Mietin kuinka kauan sellaista näkymää täytyy kuvata, jos elokuvassa tahtoo näyttää kaiken nopeutettuna. Tunti, ehkä puolitoista. En tiedä.

Join minttusuklaakaakaota tärisevin käsin, väsymys katosi ja pyöräilin läpi kaupungin hymyilen.
En vielä uskaltanut sanoa sitä ääneen, etten tiedä itsestäni mitään.
Epäröin edelleen paljon.

Mua pelottaa ilman sua.

Pelottaa olla näin iso ja samalla pieni.
Pelottaa sanoa, pelottaa tunnustaa, ahdistaa.

Olisinpa vielä se pieni kaksivuotias, joka puhalsi kakun kahta kynttilää sammuksiin naurettavan kauan. Se pieni kaksivuotias, joka luki pupukirjaa suurella tunteella; "Tulkaa tänne päin" raikui olohuoneessa. Olisinpa se pieni tyttönen, joka jahtasi isosiskon puhaltamia saippuakuplia lusikan kanssa ja nauroi hersyvän iloisesti. Se pieni, joka ei ymmärtänyt muusta maailmasta vielä mitään. Ei siitä mitä muut odottavat olevan, eikä siitä miten eri ihmiset odottavat eri asioita, ei siitä miten haluaisi vain niin kovasti miellyttää ihan kaikkia vaikkei se ole mahdollistakaan.

En tiedä ymmärsikö tästä kukaan yhtään mitään, mutta pointti oli se että pelottaa.
Pelottaa olla niin iso ja itsenäinen.

Järki lyö tunnetta turpaan.

Eksyin lukemaan päiväkirjaani.
Harvoin pitäisi, tuskin koskaan.
Tämä kohta pysäytti; "En haluu koskaan lakata rakastamasta sitä miestä. Enkä voikaan lakata."
Voi itku, voi itkujen itku.

En pidä syksystä, se ei vain ole minua varten.
Siinä ei ole mitään henkilökohtaista syksyä kohtaan, syksy on oikeasti ihan kaunista aikaa.
Se on enemmänkin se fiilis, jonka syksy minussa saa aikaan, josta en pidä.
Melankoliaa ja mollissa soivia sointuja.

Lumesta minä pidän ja siitä rauhasta joka mieleen laskeutuu lumen tultua.
Pidän lumihiutaleista, jotka kieppuvat taivaasta kohti maata.
Pidän siitä kuinka ne kastelevat hiukset ja takertuvat silmäripsiin.

En tiedä pitäisikö minun vielä yrittää, vielä kerran.

Mieleen jäänyt on lausahdus: "muista hengittää".

Tänään satoi lunta,

sain tuliaisia matkalta,

halasin rakkaita ihmisiä,

vasempaan käteen sattuu,

pelkään taas kuolevani,

en jaksaisi enää pelätä,

katsoin kun ihmisiä pyöriteltiin autossa ympäri kuin grillivartaassa,

pitäisi pestä hampaat,

en haluaisi pelätä vaan elää,

hengitän, hengitän, hengitän,

elän.

Mä pelkään enemmän kuin täällä teistä kukaan.

Huomasin että keittiön kaktus kukkii, suuria punaisia kukkia.
Ajoin autolla joka käynnistyi nappia painamalla, niin hämmentävää.
Tämä päivä on aivan huomaamatta vienyt kaiken voiman, jäljellä on vain väsynyt pieni ihminen.
Huoli on ujuttautunut salakavalasti sydämen päälle, se ei anna nukkua vaan pakottaa rukoilemaan.
Vaadin itseltäni taas liikaa, revin itseäni sinne ja tänne, revin koska lupasin.
Loma, minun loma, huomenna on minun ikioma lomapäiväni, ei ole pakko mitään, ei jos en tahdo.
Nukun, luen, valokuvaan, ehkä siivoan vähän koska äiti tulee kohta kotiin.
Kohta äiti on taas täällä, kohta loma on ohitse, kohta minulla on pysyvä ajokortti.

Kohta, ihan kohta minä hymyilen leveämmin kuin aikoihin.

Minut saa pelastaa.

Tässä minä olen, paha olo vatsassa, kylmät sormet kasvoilla, paljon ajatuksia mielessä.
Musiikki herättää usein muistoja, joita ei enää edes osaa palauttaa mieleensä, tietää vain että tämä muistuttaa minua jostakin.
En jaksaisi enää voida pahoin, en aina ajatella "kyllä tämä tästä".
Olen väsynyt, pieni ja väsynyt, eksyksissä.

Love those who hate you.

Olen yhtä aikaa niin paljon vahvempi kuin ennen, mutta samalla aivan vereslihalla. Mahtavatko nämä haavat koskaan umpeutua?
Puraisin itseäni sormeen, lujaa, vahingossa.
Kirjoitan sanoja joilla ei ole mitään merkitystä, ei mitään väliä missä järjestyksessä ne ovat.
Olen miettinyt ihmisiä, onnellisia, heitä on niin paljon.
Sitten olen minä; sydän vereslihalla, mustelmilla, täynnä kipeän ihania muistoja, vailla jotain.
Vain viiltoja sydämessä, kosketuksia iholla, vain unia ja unelmaa.
Saanko koskaan enemmän, saanko koskaan sanoa "tämä on totta".

Enää muutama viikko ja näemme jälleen, lupaan hymyillä onnesta.

Why do we fall in love so easy?

Enää huominen päivä läpi kahlattavana ennen lomaa, mieleni on tosin lomaillut jo tiistaista lähtien.
Hommat eivät ole edenneet, eivät koulussa, eivätkä kotona.
Tänään piti ottaa kuvia, katsoin Serranoa, kuvat on yhä ottamatta.
Aamulla pitäisi pysyä hereillä etten nukahtaisi rattiin.
Kuvittelen jo nyt mielessäni kuinka takkuilen huomennakin läpi pitkästyttävän päivän, mielessäni kakkupala.
Takkuaa, tökkii, takkuaa, tökkii, tule jo loma, saanko jäädä huomenna nukkumaan, pitäisi ottaa ne kuvat, voi kun jaksaisin vielä huomisen.
Pus ja hei, jaksamista kaikkien syksyyn!

Sanoit että sun elämä, se on takkuja tahroja täynnä.

Tuntuu ettei oikein ole mitään sanottavaa, mutta pitäisikö aina olla.
Keitin kahvia äitille, huomenna se lähtee viikoksi muualle.
Päätin, että skippaan perjantaina pari tuntia koulua ja menen mieluummin kakkukahveille.
Keitettiin kahvikiisseliä ja käveltiin pimeillä kaduilla.
Niin paljon kahvia etten tiedä milloin nukahadan.
Niin monet lähtevät matkoille tai jonnekkin, minä jään.
Piirsin koulussa möhköfanttia monta tuntia ja se ei vain ottanut onnistuakseen.
Tänään olo takkusi ja monta asiaa jäi tekemättä, onneksi huomenna on uusi päivä.

Kysyit onko mulla mitään, listasin ne kaikki tähän, asioita joista vähän elämässä ilahdun.

Valkoinen ukuleleni Osmo, monet keltaiset asiat kuten juustohöyläni ja tennarini, Popi joka tuhisee lämpöisenä sylissä, musiikki joka herättää tunteita ja ajatuksia, päiväkirja josta voi aina poimia menneitä tunnetiloja ja elää ne uudelleen, kirjat joiden tarinaan uppoutuu niin että unohtaa itsensä, elokuvat joiden onnellinen tai surullinen loppu saa kyyneleet silmiin, hetket jolloin tuntee onnistuneensa, lenkki ystävän kanssa, vahva yhteenkuuluvuudentunne, irtokarkkipussi elokuvissa, hauskat ja odottamattomat kohtaamiset, veneen hyrinä ja veden liplatus, aurinko kasvoilla, iho jossa on aurinkorasvaa ja hiekkaa, aito nauru ja helppo olo, aamut jolloin herättyään katsoo kelloa ja huomaakin että saa nukkua vielä ainakin tunnin, villasukat, hyvä ruoka, herkullisen väriset kynsilakat, hymy joka kertoo enemmän kuin mitkään sanat, hetket perheen kanssa, turvallinen tunne ja usko siihen että elämä kantaa.

Jos listaisin kaiken, jatkuisi listani kai loputtomiin.
Haluan nähdä kauneutta kaikkialla.
Uskon vakaasti, elämä on kaunis.

Ollaanko menossa oikeaan suuntaan koskaan?

Meidän muropaketissa asuu hämähäkki, sydämessä kaipuu.
Suljin silmäni ja yhtäkkiä huomasin itkeväni, enkä oikein tiennyt miksi.
Syksyisin olen vähän kuin asunnossamme kuihtuva sitruskasvi, en saa tarpeeksi valoa.
Onnistuin ostamaan jo nyt kalenterin vuodelle 2014, se vain oli niin täydellinen.
Tiesittekö että Eino Leino on syntynyt tasan 115 vuotta ennen minua, minä tiesin.
Luulin ajattelevani enemmänkin, ahdistuvani, mutta ei, en oikeastaan ole ajatellut ollenkaan niin kuin olisin voinut.
Nytkö olen tosiaan jo unohtanut, noin vain ja hups.
Menen eteenpäin.

Ei sydän siitä kuole jos sen naarmuttaa, murehet ja huolet se jaksaa kannattaa.

Ihmisillä on huolia ja ongelmia, murehtivat sellaisia joita minä en koskaan keksisi murehtia.
Miettivät miten käy ystävien jotka eivät ole vielä löytäneet Jeesusta, tai että onko väärin nauttia tästä elämästä ja toivoa ettei Jeesus vielä ihan heti tulisi takaisin ja veisi meitä ikuiseen elämään.
Hämmennyin näistä kovin, vertasin omiin murheisiini.
Murehdin aikaisia aamuja ja pitkiä koulupäiviä. Murehdin sitä kun sataa ja joudun kävelemään kouluun. Minua huolestuttavat pimeät illat ja se kuinka jaksan, kylmät talvipäivät ja viima poskilla. Pelkään loukkaavani muita ihmisiä ja jääväni aivan yksin kaiken ulkopuolelle, pelkään etten koskaan osaa täysin itsenäistyä.
Ovatko huoleni nyt sitten jotenkin huonompia, koska ovat niin maallisia. En tiedä.
Ovatko muiden huolet nyt sitten aiheellisempia, en tiedä.
Niin paljon on asioita, joita en edes älyä murehtia ja hyvä niin.