Pelottaa olla näin iso ja samalla pieni.
Pelottaa sanoa, pelottaa tunnustaa, ahdistaa.
Olisinpa vielä se pieni kaksivuotias, joka puhalsi kakun kahta kynttilää sammuksiin naurettavan kauan. Se pieni kaksivuotias, joka luki pupukirjaa suurella tunteella; "Tulkaa tänne päin" raikui olohuoneessa. Olisinpa se pieni tyttönen, joka jahtasi isosiskon puhaltamia saippuakuplia lusikan kanssa ja nauroi hersyvän iloisesti. Se pieni, joka ei ymmärtänyt muusta maailmasta vielä mitään. Ei siitä mitä muut odottavat olevan, eikä siitä miten eri ihmiset odottavat eri asioita, ei siitä miten haluaisi vain niin kovasti miellyttää ihan kaikkia vaikkei se ole mahdollistakaan.
En tiedä ymmärsikö tästä kukaan yhtään mitään, mutta pointti oli se että pelottaa.
Pelottaa olla niin iso ja itsenäinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti