maanantai 9. helmikuuta 2015

Menetin sinut kauan sitten, vedit hartiat korviin ja kävelit pois

Muistan vieläkin kuinka pysähtynyttä kaikki oli, kun koko elämä koostui pelkästään odottamisesta.
Tuntui kuin koko maailma olisi pysähtynyt, niin kuin elämäni.
Mikään ei liikkunut, ei eteen ei taakse.
Kaikki oli sitä yhtä ja samaa päivästä toiseen, sitä että sitten joskus alkaa se oikea elämä.

Jos olisin jaksanut elää pysähtynyttä elämää tarpeeksi kauan, olisiko nyt kaikki toisin.
En tiedä, mutta minulla oli niin kiire.
Kiire johonkin parempaan, kiire ettei elämä valuisi odottaessa hukkaan.

Ei olisi kannattanut kiirehtiä, koska ei täällä ollut mitään odottamassa minua.
Mutta olisiko hän sitten edes ollut odottamisen arvoinen, en tiedä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti