Yhtäkkiä se ei olekaan enää pelottavaa.
Elämän pakeneminen suonista ja vaiennut sydän.
Enemmänkin pelastus, hiljaisuus, rauha.
Ei enää pelkoa elämänmittaisesta yksinäisyydestä, ei paineita sen ainoan oikean löytämisestä. Ei tarvitsisi täyttää minkäänlaista muottia, ei yrittää elää elämäänsä normien mukaan kun se ei kuitenkaan näköjään ole mahdollista. Ei tarvitsisi tuntea itseään niin vialliseksi ja tunnemaailmaltaan vammaiseksi. Eikä varsinkaan ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Ei tarvitsisi taistella saavuttaakseen elämässään kaiken, ettei tarvitsisi vanhana huomata koko elämän vain valuneen hukkaan.
Se ei ole pelottavaa, mutta pitäisikö sen olla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti