Älä etsi, vaan löydä.

Oon taas ymmärtäny jotain tästä elämästä ja omista mielenliikkeistäni!

Oikeastaan en tajua ihmisiä, jotka etsimällä etsii elämäänsä jotain suurta rakkautta. Ne kokeilee vähän sieltä ja täältä, et josko nyt tämän kauniin neidin/komean herran kanssa minulla olisi todella paljon yhteistä. Miusta ulkonäkö on ensinnäkin ihan väärä lähtökohta. Se riippuu enemmänkin siitä tunteesta miten joku saa sinut tuntemaan itsesi arvokkaaksi ja ainutlaatuiseksi ja siitä miten toisen seurassa on vaan hyvä ja helppo olla. Sitä paitsi ehkä yks maailman ihanimmista tunteista on just se kutkuttava olo, kun alkaa tuntuu siltä, et on rakastumassa ihan huomaamattaan ja vastoin omia odotuksiaan. Yhtäkkiä jostain ihanasta ihmisestä tuleekin vielä niin paljon ihanempi. On niin ihanaa olla just siinä rajamailla ja vielä hetki taistella sitä tunnetta vastaan, joka on ottamassa vallan. Nimittäin sitten kun sille tunteelle antaa vallan ja sen antaa levitä koko kehoon, sen jälkeen sitä ei enää koskaan saa pois, vaan se tunne säilyy ikuisesti kehon muistissa. Tavallaan se aina mullistaa koko maailman ylösalasin kun myöntää itelleen, et on rakastunu.

Ajatuksia tästä päivästä:
Ulkona on harmaata ja tihkuttaa vettä.
Pitäisi mennä pyörällä töihin -> kastun.
En tiedä mitä ottaisin evääksi. Leipä on niin tylsää.
En tiedä mitä laittaisin päälle. On niin kylmä.
Töissä on itikoita.
Kassa ei illalla kuitenkaan täsmää.
Työkaverini sanoo taas 10 kertaa: joo-o, joo-o, sillä jo niin tutuksi tulleella äänellä,
vaikka eilen oli ensimmäinen yhteinen työpäivämme ikinä.
Päivä on kuitenkin hiljainen ja vaivun koomaan, mutta toisaalta ehkä voin sitten pitää pidemmän kahvitauon hyvällä omalla tunnolla.

Oho, täytyy rientää!

Friends.

Valitin yhtenä päivänä ystävälleni, etten yhtään tykkää itestäni tällasena sekopäänä. En yhtään ihmettele jos ihmiset saa miusta tarpeekseen ku käyn aina ihan ylikierroksilla ja skitsoilen niin paljon. 
Rakas ystäväni totesi tähän, että ei et sinä ole skitso. Olet vain rakastunut, minkä sille voi.
Niin kai yritän itekin ajatella, mutta tavallaan oli helpottavaa kuulla se myös jonkun muun suusta. Oli helpottavaa saada tietää, että joku ymmärtää ja hyväksyy sen et oon ihan kun joku liian kireelle viritetty vieteri, eikä ajattele et oon vaan kauheen ärsyttävä tapaus. 
Yritän vaan niin kovasti olla normaali, että miusta tulee entistäkin epänormaalimpi. Lopulta en edes tiedä mikä on oikeesti normaalii ja oon oikeesti ihan jotain muuta ku normaali.

Ystävät on
♥ hassuja ihmisiä, joiden hymy ja nauru on paras lahja ikinä
♥ maailman tärkeimpiä ihmisiä, koska yksin ei pärjää täällä yksikään
♥ ihmisiä, joiden onni menee aina oman onnen edelle
♥ niin tärkeitä, että mikään ei voi niitä korvata

En tiedä muistanko sanoa tarpeeksi usein, että kiitos kun olet ystäväni. Kiitos, kun olet olemassa ja osa elämääni.

Kiitos kaikki ihanat. Kiitos ihan todella paljon. Ilman teitä en olisi mitään.

Tuuliviiri.

Viime kesänä yritin opetella elämään ilman erästä henkilöö. Sillon vielä uskottelin itelleni, että pystyn unohtamaan tunteeni jos vaan oikein kovasti yritän. Kuvitelkaa, että miun siis piti ihan OPETELLA elämään ilman jotain ihmistä ja silti väitin itelleni, että en oo rakastunu siihen. Oon muute kyllä ollu aika vitsin sokee. Sitä on helppo sulkee silmänsä sellasilta asioilta joita ei vaan haluu nähä. Nyt toivon, että en ois sulkenu silmiä. Että oisin reilusti tunnustanu nää tunteet itelleni jo kauan sitten. Ainakin vuos sitten tai ehkä jo puoltoistavuotta sitten. Kaikki vois olla jotenkin paljon yksinkertasempaa ja helpompaa nyt.

Toisaalta on helpompaa yrittää opetella elämään ilman toista kuin yrittää pitää siitä toisesta kiinni. Tänä kesänä nimittäin tiedän, että en todellakaan voi elää ilman sitä ihmistä. Ois ihan tuhoon tuomittua edes yrittää. Enkä kyllä todellakaan halua enää edes yrittää. En vaan tiiä miks kaikesta tuntuu heti tulevan niin kamalan monimutkasta, kun on oikeesti tosissaan. Sillon kun yrittää tulla toimeen ilman jotain toista ihmistä ei tartte koko ajan ajatella et no niin kohta se unohtaa miut, voi ei, koska sillä ei ole mitään välii. Sehän siinä kai on sillon tarkotuskin. Mutta sitten taas kun haluu pitää sen toisen lähellään iskee helposti paniikki. Voieivoiei se unohtaa miut, se luulee et oon unohtanu sen, se ei enää välitä ymsymsyms. Tai ehkä se on vaan miun ongelma. Oon tämmönen ihme skitsoilija, kun on kyseessä rakkaus.

Nää postaukset on vähä niinku valokuvat. Näihin ikuistuu vaan yks tietty hetki ja se mitä just sillä hetkellä ajattelen. Ei nää silti kerro kaikkee. Just kun oon saanu tän kirjotettuu ja painan tuosta "julkaise" niin ajatukset on jo sinkoutunu ihan jonnekki muualle ja taas voisin kirjottaa uuden jutun. Sellasia on myös valokuvat. Niihin ikuistuu vaan yks tietty hetki. Ei ne kuitenkaan kerro mitään muuta. Usein ihmiset saattaa myös valheellisesti hymyillä valokuvissa vaikka ne ei oikeesti edes ois onnellisia tai ilosia. Valokuviin yleensä ikuistuu vaan kaikkia onnellisia hetkiä. Kukapa sitä haluis ottaa surullisia kuvia. Ehkä sitten näissä miun postauksissa on usein vaan jotai ei niin ilosia aiheita. En tiiä miks aina ajattelen jotain niin synkkää kun alan kirjottaa. Kai se on joku inspiraation lähde ja pakko saada purkaa ajatukset johonkin kun tuntuu niin haikeelle ja vaikeelle ja synkälle.

No onneks oon vähän tuuliviiri niin ehkäpä sitten kohta jo ajattelenkin vaan kaikkia ilosia ajatuksia. Ei se elämä voi koko aikaa niin haikeeta ja vaikeeta olla.

Tavallaan jokainen on surullinen.

Mie aina ajattelin, et koko maailma mullistus jotenkin paikoiltaan, kun mie alan pitää tätä blogii. Että kaikesta tulis jotenkin niin paljon merkityksellisempää. Toisaalta niin mie varmaan ajattelin lukion loppumisestakin, että sen jälkeen oisin jotenkin fiksumpi ja viisaampi ja tietäsin niin paljon enemmän. Joopa joo. Ihan voin sanoo, et en koskaan oo ollu niin eksyksissä kun mitä nyt oon. Miten asiat voikin aina mennä just niin päinvastoin kun kuvittelis. Ysillä luulin, että en tiiä mistään mitään ja silti mulla oli selvä visio siitä, että meen Enon Lukioon. Nyt mulla ei ole edes mitään käsitystä seuraavasta opiskelupaikastani.

Ite just joskus sanoin, että ihmiset aina yrittää muuttaa maailmaa vaikuttamalla suuriin asioihin ja silleen jättää jälkensä tähän maailmaan, vaikka tosiasiassa jäljet jää muihin ihmisiin. Tässä nyt ilmeisesti yritän muuttaa maailmaa tällä blogillani.

Miksi?

Enkö vois vaan tyytyy olemaan ihan tavallinen tyttö.
Maailmalle vain joku, mutta jollekkin koko maailma.
Miks pitää aina haluta olla jotain niin paljon enemmän?
Enkö vois vaan olla onnellinen kaikista niistä ihmisistä, jotka on miun ympärillä ja lakata haikailemasta sellaseen maailmaan, joka ei ole minnuu varten.
Kun kuitenkin kaikesta huolimatta oon vaan tällanen pieni ja herkkä ihminen.

P.s. Hyi ku tää blogi on tehny miusta itsekkään ihmisen. Minä sitä ja minä tätä. Ens kerralla en kyllä kirjota itestäni vaan jostain ihan muusta. Ai niin paitsi, että kun tää on niinku miun blogi niin tän on kai tarkotus kertoo miusta ja miun elämästä. Jännä juttu.

Kaksi irrallaan.

On varmaan aika inhimillistä tuntee joskus pelkoo. Sitä vaan toivoo, että vois juosta pois. On niin mukavaa ajatella, että jos juoksis tarpeeks nopeesti niin se pelon tunne ei pysys vauhdissa mukana ja lopulta sitä ei enää ois. Se jäis sinne jonnekkin taakse, entiseen elämään. Harmi, ettei se mene niin.
Pelkään niin monia asioita, että toisinaan mietin onko edes mahdollista pelätä niin paljon. En tiiä onko se tää miun mielikuvitus vai mikä, mutta pystyn kyllä ihan jokaikisestä asiasta kehittämään itelleni jonkun pelon aiheen.

Pelkään, että tää tilanne ei koskaan muutu tästä yhtään mihinkään suuntaan.
Pelkään, että en osaa irrottaa silloinkaan vaikka ei olisi enää mitään mistä pitää kiinni.
Pelkään, että jonain päivänä nyt toivoa antavasta sanasta "joskus" tulee miun pahin vihollinen.
Pelkään, että sitä aikaa ei koskaan edes tule, jota nyt kutsun sanalla joskus.
Pelkään, että sitten vihdoin kun voisin olla onnellinen, en osaakaan olla.
Pelkään, että kun tää tilanne joskus ratkeaa niin tunteet onkin jo muuttunu.
Pelkään, että tuhlaan jo nyt etukäteen kaikki tunteeni ja jäljellä on enää tyhjyys.
Pelkään, että oon luonu mielessäni jonkun haavekuvan, joka ei sitten vastaakaan todellisuutta.
Pelkään, että oon niin pitkään eläny haaveissa etten edes osaa käytännössä elää.
Pelkään, että kaikki kaverit menestyy elämässään ja mie en koskaan saavuta mitään.
Pelkään, että en koskaan löydä itelleni sopivaa ammattii tai alaa.
Pelkään, että kadotan todellisen itteni, kun yritän tunkee itteni johonkin muottiin.
Pelkään, että koko miun elämä perustuu johonkin valheeseen ja lopulta rymisen alas pilvilinnoista sellasella voimalla, ettei miusta enää koskaan tule ehjää ja onnellista.
Pelkään, että se ei vaan riitä, vaikka miten kovasti rakastaa.

Summeri.

Se on aika hassuu, käytän muuten nykyään ihan tosi usein sanaa hassu, miten erilaisista paikoista sitä voikaan löytää tavallaan palan itteesä.
Perjantaina 8.6. oli Summerissa, tarkemmin sanottuna Tanssiakatemiassa, sellanen kohta josta löysin itteni. On oikeesti jännää, kun vaan katot jotain ohjelmaa ja sitten tajuut, että tuohan on ihan ku miun elämästä. Nuo sanat kävis aivan yhtä hyvin miunkin suuhun.
Mulla pitää ilmeisesti aina olla joku ohjelma, jota seurata. Nyt se on sitten Summeri ja erityisesti Tanssiakatemia. On vaan niin parasta, kun tietää, et aina siihen tiettyyn aikaan päivästä voi istuu telkkarin ääreen ja keskittyy siihen ohjelmaan. No sit tietysti kun työt alkaa niin pitää taas kattoo netistä, mut onneks on olemassa areena!
Miun piti tänään olevinaan kirjottaa tänne jotain toooooosi syvällistä ja nyt mie selitän jostai telkkariohjelmista. Jepjep. Ehkä mie en vaan oo ollu kovinkaan syvällinen viime päivinä. Tai jotain. Oon ajatellu, mut tavallaan en oo. Ehkä enemmän kaikkee muuta ku tätä omaa elämää. Tai en tiiä.
En tajuu, että nyt on kesä. Vaikka oli kevätjuhla niin jotenkin silti vaan luulen, et muut on edelleen koulussa. Mikään ei kauheesti muuttunu niistä kahesta kuukaudesta, jotka vaan olin yksin kotona kirjotusten jälkeen. Edelleen oon yksin kotona päivät ja haahuilen saamatta mitään aikaan. No okei, ulkona on vähän lämpimämpi ja voi käyttää toppeja + lyhyempi lahkeisia housuja. Toisaalta tänäänki yritin mennä trampalle ottaa aurinkoo niin arvatkaa vaan menikö just pilveen ja sit tuli itikat.

Ai niin, aamulla kun heräsin niin löysin keittiönpöydältä sellasen kivan lapun, jossa minnuu epäsuorasti pyydettiin tekemään mansikkaraparperikiisselii. Harmi vaan, et mulla ei oo hajuukaan miten sellasta oikein tehään. Okei, löysin kotsankirjasta ohjeen, mutta ei siitä nyt silleen kauheesti ollu apuu, kun nehän on siinä sellasia ihan miniannoksia niin mistä minä tiiän paljonko minun sitte pitäs mitäkin laittaa. Tais jäädä kiisselit keittelemättä, et sori vaa.

Tulipa tästä fiksu. Eli siis ihan miun näkönen! Tunnen itteni nimittäin taas tosi fiksuks. Oujea.

"En koskaan ollut lätkässä Christianiin.

Kiinnyin häneen hitaasti ja pysyvästi.

Vedenpitävän tussinkin voi hinkata iholta pois,

mutta siitä jää silti jälki.

Christianista on tullut osa minua.

Tajusin sen juuri.

Olen rakastunut.

Olen vuoristoradan huipulla, korviani myöten rakastunut.

Voi paska."

Nytku elämä on tässä.

Usein löydän itteni kysymästä iteltäni, että onko miusta todella tähän, että olenko tosiaan tarpeeks vahva. Eilen tajusin, että kun kysyn niin iteltäni, sillon oikeestaan kysyn että onko miusta tähän elämään. Koska sitähän tää kaikki vaan on, elämää nimittäin.
Joskus ehkä vähän friikkaan turhaan. Asiat tuntuu jotai 20 kertaa isommilta kun mitä ne on. Yleensä jos siinä tilassa avaan suuni ja annan kaiken tulla ulos niin on varmaa, että kadun sitä myöhemmin. Onneks oon oppinu jo sen verran itestäni, et älyyn pitää suuni kiinni. Harmi vaan, että näin ollen en oikein koskaan kerro ajatuksistani, koska sillon kun en oo sekoomassa niin ei asiat tunnu niin suurilta. Ei niillä oo niin välii, et niistä kannattas ruveta puhumaan. Ja sillon taas kun oon sekoomassa niin kyllä haluisin sanoo, mutta siinä tilassa on vaan parempi olla ihan hiljaa. On muute aika kinkkistä.

Hehei, sähköpostiin oli tullu tän kesän työvuorolistat. Tavallaan ootan ihan innoissani, että työt alkas, kun ei tää kotona istuminen enää oikein säväytä, mutta sitten toisaalta aika pelottavaa olla koko päivä kahestaan jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa töissä. Varsinkin jos on hiljanen päivä ja ei edes käy ihmisiä. Siinä sitten mietit, että mitäs mukavia tässä juttelisin. Pitäs varmaan rueta neulomaan jotain niin ois edes jotai tekemistä siinä istuskellessa. Mie kun vaan oon niin kätevä käsistäni, että voi elämä. Noo, kyllähän niihin ihmisiin tutustuu ja viime vuonna kaikki oli ainaki tosi kivoja niin eiköhän tänäki kesänä oo ihan hauskaa. Mutta vois kyllä silti yrittää keksii itelleen jotain tekemistä. On silti aika tylsää ihan vaan istuu ja odotella.

Ihmiset on vähä hassuja, kun ne vaan aina odottaa jotain seuraavaa vaihetta tähän elämään. Itekin huomaan ajattelevani miten varmasti oisin onnellisempi sitku ois joku tulevaisuudensuunnitelma tai sitku ois opiskelupaikka tai sitku ois sitä ja ois tätä. Ei se nyt ihan niinkään taida mennä. Olipa ihmisellä asiat miten tahansa elämässä niin aina se riippuu ihmisestä itestään et osaako olla onnellinen vai ei. Ehkä voisin taas vaihteeks olla onnellinen, kun on tässä jo tullu synkisteltyy. Eikä mittää sitku vaan nytku!

Life's so fucking pretty.

Miksi se on niin paljon helpompaa lakata kokonaan tuntemasta, kuin kestää koko tämä järjettömän suuri tunneskaala? Joskus oon vaan niin väsyny, että en jaksa tuntee. En jaksa tuntee kaikkia niitä negatiivisia tunteita, jotka usein on miun sisällä. Silloin vaan lakkaan tuntemasta. Ulkoistan itteni niistä. Väitän, että ne ei koske minnuu, vaikka ne on miun tunteita. Ei ehkä mikään maailman paras tapa käsitellä tunteita. Mutta entä jos ei aina vaan jaksa sitä musertavaa ikävän tunnetta, tai sitä latistavaa epäuskoo tähän kaikkeen. Eikö sillon oo parempi vaan poistaa ne tunteet elämästään kuin antaa niiden ottaa vallan.
Miun elämältä puuttuu edelleenkin suunta. Nytkin ulkona on ihan tajuttoman kaunis ilma ja mitä mie teen? Mie istun koneella, mutta toisaalta ketä se kiinnostaa. Mitä välii sillä on kellekään vaikka käyttäsin kaikki päiväni ja yöni koneella istumiseen?

En päässy yliopistoon lukemaan Suomen kieltä ja kirjallisuutta. Tosin eipä se kyllä kovinkaan suuri yllätys ollu. Olin saanu valintakokeesta kokonaista 7 pistettä ja niistäkin 6 oli siitä novellianalyysistä. Ois pitäny saada vähintään 20 pistettä, et ois ollu ees mahikset päästä sinne. Joo, en oo yllättyny, mutta ehkä sitten kuitenkin hieman pettyny. Mulla ei oo oikeesti mitään ideaa siitä mitä teen syksyllä. Mitä mie teen koko tälle miun elämälle?

No ehkä tässä elämässä on jotain hyvääkin. Nimittäin tajusin mikä on kaikkien niiden kauniiden sanojen merkitys. En kerro rakastavani ja kaipaavaani siks, että sen jotenkin pitäs nopeuttaa asioita, vaan siks, että ne sanat auttaa muistamaan mitä kohti oon matkalla. Tarviin niitä sanoja selvitäkseni läpi tän kaiken ja huomatakseni jonain päivänä, että kannatti jaksaa uskoo kaikesta huolimatta.

Ai niin! Ajattelin laittaa tänne jotai kuvia, joissa on lakki. Melkein unohtu ku aloin pohtii taas syvällisiä.

Onneks miun ilme on vaan vähä vammanen tällä kertaa.

Ei puhuta ilmeestä, mut tässä näkyy miun ihana mekko!

Olihan se ihan kivaa päästä ylioppilaaks, kun sai juhlii ja kaikkee. En vaan vielä oikein oo keksiny, et miten voisin hyödyntää tätä mahtavaa saavutusta tulevassa elämässäni.

Liikaa kaikkea.

Joo tuota noin. Tän postauksen aiheet on vaihellu miun mielessä sellasella vauhilla, et en enää kohta edes muista mistä ajattelin alottaa. Mutta siis niin.

Ensin ajattelin kirjottaa sellasesta kai tavallaan aika ilosesta asiasta nimittäin rakkaudesta. Lähinnä siitä, et on oikeesti ihan uskomatonta miten kaikkien niiden kauniiden sanojen, kaikkien viestejen, kaikkien puheluiden, kaikkien facekeskustelujen ja kaikkien kosketusten + katseiden jälkeen voi edelleen olla epävarma siitä, että rakastaako se toinen nyt ihan oikeesti. Jos omatkaan tunteet ei muutu, niin miks sen toisen tunteet sitten muuttus. Miun pitäs ehkä oppii luottamaan vähän enemmän, vaikka tässä tilanteessa se ei mitään maailman helpointa olekaan. Tästä siis ajattelin kirjottaa, kunnes tapahtu jotain, joka taas vinksautti aivan kaiken raiteiltaan.

Eilen jouduin ensimmäistä kertaa niin sanotusti katsomaan totuutta silmästä silmään. Olin aina luullu olevani niin paljon vahvempi. Oikeestaan olin yliarvioinu itteni täysin. Kuvittelin aina, et pystysin kohtaamaan ne kaks ihmistä yhdessä. Luulin, että voisin olla ihan normaalisti, mut tää oli kyllä normaalista kaukana. Ensimmäinen ajatus oli: Äkkiä karkuun! kun näin ketkä oli tulossa vastaan. Ja karkuun muuten meninkin. Tein täyskäännöksen ja menin piiloon. Siinä sit seisoin keskellä kauppakeskusta ihmisten kävellessä ohi. Sydän löi tuhatta ja sataa. Hajosin tuhansiks palasiks siinä keskellä ihmismassaa. Etin lähimmän penkin, jossa sit istuin ja tärisin samalla ku kyyneleet alko poltella silmäkulmissa. Siinä meni shoppailufiilis, ruokahalu koko loppu päiväks ja en osannu ku kävellä oottamaan linja-autoo. Siinä sit istuin yli puol tuntii vaan paikallani ja nieleskelin kyyneleitäni samalla kun ihmiset kävelee tai ajaa autolla ohi.

Se oli niin pysäyttävä hetki, että ois jo yhelle päivälle riittäny. Mut ei. Ja lopulta päädyin rakkauden kautta jonkinlaiseen mustasukkaisuuteen/kateuteen/katkeruuteen ja siitä sit vielä kuolemaan. Jokaisella on oma elämä ja omat ongelmat, mut silti rakkaushuolet vaan tuntuu niin maallisilta kuoleman rinnalla.

Ehkä maailman raukkamaisinta kirjottaa tälleen blogiin ajatuksistaan ja tunteistaan ja sit vaan toivoo, et asianomainen lukis tän ja vois ymmärtää mitä tarkotan. En vaan tiiä mitä oikein teen. En pysty elämään näin, se on selvää. Mutta mitä muka voisin asian hyväks tehä? Oon jo kertonu, että rakastan. Ja että haluun olla ikuisesti yhessä. Mitä enää voin? Mitä muuta voin kun vaan kestää sen miten sydän ritisee liitoksissaan aina kun nään facessa tykkäyksiä/sydämiä sisältäviä kommentteja tai kun vaan ajattelenki miten joillain on toisensa, mut mie oon ihan yksin? Mitä muuta voin kun vaan hymyillä ystävällisesti ja peittää kaiken muun.

Varmaan parasta lopettaa ja lähtee tekemään jotain järkevää kuten tiskaamaan ja yms.
Kiitos ja anteeks.

On aika juhlia.

Voi elämä.
Siinä on kaks sanaa, jotka kuvaa kaikkee tätä. Miltä elämä just nyt tuntuu, miten en voi uskoo, että huomenna, siis oikeesti huomenna, saan painaa valkoisen lakin päähän kaikkien niiden ihmisten kanssa, jotka on tullu niin tutuiks ja turvallisiks tän kolmen vuoden aikana.
Miten voinkaan olla jo tässä, kun vasta oli kylmä ja pimeä tammikuu. Kaikki tuntu niin kaukaiselta ja tavottamattomalta. Ja nyt se kaikki onkin jo tässä.
Mie tein sen.
Mie pystyin siihen.

Ootan niin innolla huomista ja sitä, että saan olla taas hetken prinsessa.
Mulla on täydellisin mekko ikinä ja voi oon niin ilonen kun vihdoin saan laittaa sen päälle!
Kaikki asiat alkaa olla kunnossa. Ei puutu enää kun kampaus niin todellakin olen valmis huomiseen päivään. Huomenna aion olla onnellisempi, kuin koskaan. Aion nauttia täysin siemauksin siitä mahtavasta tunteesta, kun saan luvan painaa lakin päähän. Aion nauttii kaikista ihmisistä miun ympärillä ja hyvästä ruuasta. Huomenna en aio murehtii yhtään mitään, enkä aio antaa minkään pilata päivääni.

Huomenna aion hymyillä aurinkoisinta hymyäni ja säteillä niin, että kaikki sen näkee: "Tuolla menee onnellinen ylioppilas. Niin paljon saavutettuna, mutta silti vielä niin paljon edessä. Koko elämä aikaa nauttia."

Ja ei, en aio edes silloin lakata hymyilemästä vaikka sataisi kaatamalla vettä ja meikit valuisi pitkin naamaa.
Huomenna on vain hymy.