Kaksi irrallaan.

On varmaan aika inhimillistä tuntee joskus pelkoo. Sitä vaan toivoo, että vois juosta pois. On niin mukavaa ajatella, että jos juoksis tarpeeks nopeesti niin se pelon tunne ei pysys vauhdissa mukana ja lopulta sitä ei enää ois. Se jäis sinne jonnekkin taakse, entiseen elämään. Harmi, ettei se mene niin.
Pelkään niin monia asioita, että toisinaan mietin onko edes mahdollista pelätä niin paljon. En tiiä onko se tää miun mielikuvitus vai mikä, mutta pystyn kyllä ihan jokaikisestä asiasta kehittämään itelleni jonkun pelon aiheen.

Pelkään, että tää tilanne ei koskaan muutu tästä yhtään mihinkään suuntaan.
Pelkään, että en osaa irrottaa silloinkaan vaikka ei olisi enää mitään mistä pitää kiinni.
Pelkään, että jonain päivänä nyt toivoa antavasta sanasta "joskus" tulee miun pahin vihollinen.
Pelkään, että sitä aikaa ei koskaan edes tule, jota nyt kutsun sanalla joskus.
Pelkään, että sitten vihdoin kun voisin olla onnellinen, en osaakaan olla.
Pelkään, että kun tää tilanne joskus ratkeaa niin tunteet onkin jo muuttunu.
Pelkään, että tuhlaan jo nyt etukäteen kaikki tunteeni ja jäljellä on enää tyhjyys.
Pelkään, että oon luonu mielessäni jonkun haavekuvan, joka ei sitten vastaakaan todellisuutta.
Pelkään, että oon niin pitkään eläny haaveissa etten edes osaa käytännössä elää.
Pelkään, että kaikki kaverit menestyy elämässään ja mie en koskaan saavuta mitään.
Pelkään, että en koskaan löydä itelleni sopivaa ammattii tai alaa.
Pelkään, että kadotan todellisen itteni, kun yritän tunkee itteni johonkin muottiin.
Pelkään, että koko miun elämä perustuu johonkin valheeseen ja lopulta rymisen alas pilvilinnoista sellasella voimalla, ettei miusta enää koskaan tule ehjää ja onnellista.
Pelkään, että se ei vaan riitä, vaikka miten kovasti rakastaa.