Tuuliviiri.

Viime kesänä yritin opetella elämään ilman erästä henkilöö. Sillon vielä uskottelin itelleni, että pystyn unohtamaan tunteeni jos vaan oikein kovasti yritän. Kuvitelkaa, että miun siis piti ihan OPETELLA elämään ilman jotain ihmistä ja silti väitin itelleni, että en oo rakastunu siihen. Oon muute kyllä ollu aika vitsin sokee. Sitä on helppo sulkee silmänsä sellasilta asioilta joita ei vaan haluu nähä. Nyt toivon, että en ois sulkenu silmiä. Että oisin reilusti tunnustanu nää tunteet itelleni jo kauan sitten. Ainakin vuos sitten tai ehkä jo puoltoistavuotta sitten. Kaikki vois olla jotenkin paljon yksinkertasempaa ja helpompaa nyt.

Toisaalta on helpompaa yrittää opetella elämään ilman toista kuin yrittää pitää siitä toisesta kiinni. Tänä kesänä nimittäin tiedän, että en todellakaan voi elää ilman sitä ihmistä. Ois ihan tuhoon tuomittua edes yrittää. Enkä kyllä todellakaan halua enää edes yrittää. En vaan tiiä miks kaikesta tuntuu heti tulevan niin kamalan monimutkasta, kun on oikeesti tosissaan. Sillon kun yrittää tulla toimeen ilman jotain toista ihmistä ei tartte koko ajan ajatella et no niin kohta se unohtaa miut, voi ei, koska sillä ei ole mitään välii. Sehän siinä kai on sillon tarkotuskin. Mutta sitten taas kun haluu pitää sen toisen lähellään iskee helposti paniikki. Voieivoiei se unohtaa miut, se luulee et oon unohtanu sen, se ei enää välitä ymsymsyms. Tai ehkä se on vaan miun ongelma. Oon tämmönen ihme skitsoilija, kun on kyseessä rakkaus.

Nää postaukset on vähä niinku valokuvat. Näihin ikuistuu vaan yks tietty hetki ja se mitä just sillä hetkellä ajattelen. Ei nää silti kerro kaikkee. Just kun oon saanu tän kirjotettuu ja painan tuosta "julkaise" niin ajatukset on jo sinkoutunu ihan jonnekki muualle ja taas voisin kirjottaa uuden jutun. Sellasia on myös valokuvat. Niihin ikuistuu vaan yks tietty hetki. Ei ne kuitenkaan kerro mitään muuta. Usein ihmiset saattaa myös valheellisesti hymyillä valokuvissa vaikka ne ei oikeesti edes ois onnellisia tai ilosia. Valokuviin yleensä ikuistuu vaan kaikkia onnellisia hetkiä. Kukapa sitä haluis ottaa surullisia kuvia. Ehkä sitten näissä miun postauksissa on usein vaan jotai ei niin ilosia aiheita. En tiiä miks aina ajattelen jotain niin synkkää kun alan kirjottaa. Kai se on joku inspiraation lähde ja pakko saada purkaa ajatukset johonkin kun tuntuu niin haikeelle ja vaikeelle ja synkälle.

No onneks oon vähän tuuliviiri niin ehkäpä sitten kohta jo ajattelenkin vaan kaikkia ilosia ajatuksia. Ei se elämä voi koko aikaa niin haikeeta ja vaikeeta olla.