Ensin ajattelin kirjottaa sellasesta kai tavallaan aika ilosesta asiasta nimittäin rakkaudesta. Lähinnä siitä, et on oikeesti ihan uskomatonta miten kaikkien niiden kauniiden sanojen, kaikkien viestejen, kaikkien puheluiden, kaikkien facekeskustelujen ja kaikkien kosketusten + katseiden jälkeen voi edelleen olla epävarma siitä, että rakastaako se toinen nyt ihan oikeesti. Jos omatkaan tunteet ei muutu, niin miks sen toisen tunteet sitten muuttus. Miun pitäs ehkä oppii luottamaan vähän enemmän, vaikka tässä tilanteessa se ei mitään maailman helpointa olekaan. Tästä siis ajattelin kirjottaa, kunnes tapahtu jotain, joka taas vinksautti aivan kaiken raiteiltaan.
Eilen jouduin ensimmäistä kertaa niin sanotusti katsomaan totuutta silmästä silmään. Olin aina luullu olevani niin paljon vahvempi. Oikeestaan olin yliarvioinu itteni täysin. Kuvittelin aina, et pystysin kohtaamaan ne kaks ihmistä yhdessä. Luulin, että voisin olla ihan normaalisti, mut tää oli kyllä normaalista kaukana. Ensimmäinen ajatus oli: Äkkiä karkuun! kun näin ketkä oli tulossa vastaan. Ja karkuun muuten meninkin. Tein täyskäännöksen ja menin piiloon. Siinä sit seisoin keskellä kauppakeskusta ihmisten kävellessä ohi. Sydän löi tuhatta ja sataa. Hajosin tuhansiks palasiks siinä keskellä ihmismassaa. Etin lähimmän penkin, jossa sit istuin ja tärisin samalla ku kyyneleet alko poltella silmäkulmissa. Siinä meni shoppailufiilis, ruokahalu koko loppu päiväks ja en osannu ku kävellä oottamaan linja-autoo. Siinä sit istuin yli puol tuntii vaan paikallani ja nieleskelin kyyneleitäni samalla kun ihmiset kävelee tai ajaa autolla ohi.
Se oli niin pysäyttävä hetki, että ois jo yhelle päivälle riittäny. Mut ei. Ja lopulta päädyin rakkauden kautta jonkinlaiseen mustasukkaisuuteen/kateuteen/katkeruuteen ja siitä sit vielä kuolemaan. Jokaisella on oma elämä ja omat ongelmat, mut silti rakkaushuolet vaan tuntuu niin maallisilta kuoleman rinnalla.
Ehkä maailman raukkamaisinta kirjottaa tälleen blogiin ajatuksistaan ja tunteistaan ja sit vaan toivoo, et asianomainen lukis tän ja vois ymmärtää mitä tarkotan. En vaan tiiä mitä oikein teen. En pysty elämään näin, se on selvää. Mutta mitä muka voisin asian hyväks tehä? Oon jo kertonu, että rakastan. Ja että haluun olla ikuisesti yhessä. Mitä enää voin? Mitä muuta voin kun vaan kestää sen miten sydän ritisee liitoksissaan aina kun nään facessa tykkäyksiä/sydämiä sisältäviä kommentteja tai kun vaan ajattelenki miten joillain on toisensa, mut mie oon ihan yksin? Mitä muuta voin kun vaan hymyillä ystävällisesti ja peittää kaiken muun.
Varmaan parasta lopettaa ja lähtee tekemään jotain järkevää kuten tiskaamaan ja yms.
Kiitos ja anteeks.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti