Jos mä kuolen nuorena, kunpa silloin olisi pakkasta.

Tunnen käsivarressani vieläkin kuinka neula lävisti ihoni, upposi suoneen ja veri virtasi kohisten.

Kuulen korvissani napsahduksen kun neula painui verisuoneeni, kuin puhkaisisi puolukan sileän pinnan.

 

Sain kirjeen keltaisessa kirjekuoressa, tanssin unohtaakseni, tuijotin ruutua niin että silmät alkoivat vuotaa.

Hymyilin, päätin heittäytyä, lakkasin kysymästä "miksi".

 

Tänä aamuna unohdin harjata hiukseni,

ehkä huomenna sitten paremmalla onnella.

Tapahtuu mitä tapahtuu, muista että oot kaunis ihminen.

Jeejee kattokaa, virkkasin tänään kukkia!!

Meinasin tosin vaipua epätoivoon jo ennen kuin oli yhtään kukkaa valmiina, koska mulle ei vaan ole suotu käteviä käsiä kun on kyseessä käsityöt. Silti se on vaan ihan paras tunne, kun teet ketjusilmukoita ja pylväitä ja sun muita ja sitten siitä vaan tulee tollanen kukka. Miten siitä langasta voikin tulla jotain tollasta, en ehkä koskaan pysty sitä täysin käsittämään. Enkä ehkä koskaan osaa tätä tunnetta kellekään selittää. Se on vaan jotenkin niin... taianomaista.

Tätä päivää en juuri kokonaisuutena viiti edes ajatella, vaikka hengissä selvisinkin. Ostin aika extempore Happoradion uuden levyn, sitten tosin muistin että osallistuin johonkin kilpailuun josta voi voittaa sen levyn, toivottavasti en voita.
Mutta että sellasta niin, virkkaaminen on kivaa ja oon vaan kuunnellu Elefanttia koko päivän.

Sydän tulee kipeeks, kun sä tarpeeks kauan yksin kuljet pimees.

Tunnen oloni hyljätyksi ja epäonnistuneeksi.
Siitä kai se unikin kertoi.
Uni, jossa minulle tärkeäksi tullut ihminen oli kuin minua ei olisi ollut olemassakaan.
En tiedä elänkö ikuisessa epäonnistumisen kierteessä, vai onnistunko vain tosiaan aina mokaamaan.

Ihmiset näkevät minut kaikesta huolimatta ihanan iloisena, pirteänä ja nauravana.
Väritän elämääni aina positiivisuuden värein, olipa se sitten kuinka synkeää tahansa.
On oltava jotain hyvää, tai en enää tietäisi miksi elän.

Toisilla on taito selvitä mistä vaan, ehkä minullakin sitten on.

Turha sellaista pelätä on, pelätä elämää.

Ensi viikolla joudun taas kohtaamaan yhden pahimmista peloistani, enkä oikein tiedä kuinka siitä romahtamatta selviäisin.
Sairaala kaikkine outoine hajuineen, neula jota en missään nimessä haluaisi lähelleni, verta jonka näkeminen tekee olon heikoksi, tihentynyt hengitys, paniikki.
Ei pitäisi ajatella vielä, koska se ei ole ollenkaan ajankohtaista eikä se ajattelemalla siitä miksikään muutu.
Pelkään sitä yhtä lailla vaikka kävisin sen mielessäni läpi kuinka monta kertaa tahansa, tuhlaan vain energiaani ennen aikaiseen panikointiin.

Täytyy ajatella hyviä puolia.
Saan vihdoin tietää vaivaako minua oikeasti joku, todennäköisesti ylitän yhden pahimmista peloistani, ja palkkioksi hyvästä suoriutumisesta voin varata itselleni parturiajan.
Kyllä minä selviän.

Rakkaus on sotku, yksisarvisen potku.

Millaista se olisi olla, jotain aivan muuta kuin mitä on.
Millaista se olisi, jos juoksisin vähääkään miettimättä kohti kaikkea uutta ja tuntematonta.
Millaista olisi, jos ei koskaan pelkäisi mitään.
Millaista olisi, jos sitä aina vain pärjäisi, ei koskaan epäilisi, ei koskaan kaatuisi.

Kuuntelen Happoradion uusinta levyä ja en voi muuta kuin nauttia, olen sen ennenkin todennut että rakastan näitä sanoituksia.
Mietin millaista olisi jos olisin hurja ja lähtisin illalla yksin Kerubiin, en usko että lähden.
Paljon ajatuksia mutta vähän minä mitään aikaan saan, toisaalta kai tarpeeksi kun toisinaan en edes kaipaa mitään enempää.

Silmiä painaa, ei uni anna lainaa.

Takana kaksi hullun pitkää ja väsyttävää koulupäivää, 14 tunnin jälkeen kahdeksan ei tunnu kai enää missään.
Nauroin hervottomasti kissalle jolla on oma Facebook, kermakakulle ja housuttomalle jäbälle, sille kun minä hetkenä hyvänsä saattoi radiopuhelimesta kuulua täysin varoittamatta "Mau".
Etukäteen pelkäsin kuinka näistä päivistä selviäisin ja nyt ne ovat ohi.

Eilen illalla kotiin kävellessä jäin juttelemaan pupuille, siinä ne vain katselivat eivät vastanneet mitään.
Ainakin kuuntelivat, eivät juosseet karkuun.
Niin täytyisi meidän ihmistenkin muistaa tehdä kun jollain on meille asiaa, kuunnellaan toisiamme.

Your light of love surrounded me even in my darkest hour.

On hetkiä jolloin tunnen oloni hyväksi ja tasapainoiseksi.
En tunne itseäni pelokkaaksi, en sisältä puolikkaaksi ja eksyneeksi.
Tunnen että elämä kyllä kantaa, että minä selviän kyllä.

Oikeasti en voi tietää mitä Popi ajattelee kun se peuhaa lumihangessa, mutta minusta se näyttää onnelliselta.
Ajattelen aina miten se on tyytyväinen, miten se nauttii.
Ehkä se oikeasti ajattelee "saakeli ku jalatki jäätyy täällä".

Olen viime aikoina oppinut, että kaikki hyvät asiat kannattaa sanoa ääneen.
Olen kertonut ihmisille joita en edes kunnolla tunne, mitä hyvää minä heissä näen.
Niin hymyilyttävää ja yleensä palkitsevaa, kukapa meistä ei ilahtuisi saadessaan positiivista palautetta.
Yksi hymyilyttävä teko päivässä voisi pitää lääkärin loitolla.

Näin leijoihin kultaisiin kirjoitan, kauneimman mä lauseen.

Viime päivinä on tapahtunut paljon, ja ehkä ongelma on juuri siinä.
En tiedä miten sen kaiken tähän tiivistäisin.
Lauloin "Mä tykkään susta niin että halkeen", tunsin kylmiä väreitä ja hengitin sisääni elinvoimaa sanoista "Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan".
Juha Tapio oli ihana, vaikka söikin pipo päässä hyviä tapoja noudattamatta.
Hämmennyin hymystä, jonka kohtasin keskeltä valtavaa ihmispaljoutta.
Siinä se oli aivan kuin sanoen "juuri sinua minä olen etsinyt", häkellyin ja punastuin.

Kerron teille vain ne hyvät asiat, keskityn nykyään muutenkin liikaa kaikkeen negatiiviseen.
Sylissäni on tuoksuva pupu, kupissa kahvia ja kuuntelen Kirkan Leijat biisiä.
Mikään kirjoittamani asia ei kuitenkaan tunnu jotenkin aidolta, ne kun ovat vain kaiken päälle liimattuja kiiltokuvia.
Niiden alla on se totuus, että yritän vain unohtaa sen kuinka paljon tuleva viikko minua ahdistaakaan.

Rush, rush, rush and I'm losing my cool.

Sanat ovat ruvenneet väistelemään minua.
Olisi niin paljon asioita, joista haluaisin kertoa.
Haluaisin kertoa siitä, miten iloiseksi tulin valkoisen sydämen sisälle kirjoitetuista positiivisista kommenteista.
Kuinka lyijykynällä kirjoitettu "ihana runotyttö" sai hymyn nousemaan huulille ja miettimään kuka sen on mahtanut kirjoittaa.
Jotenkin en vain saa lauseita muodostettua, en niin kuin haluaisin.

Noin puolen tunnin päästä pitäisi olla lähdössä Kuopioon.
En ole pakannut mitään, en tiedä mitä laitan päälle ja istun tässä lakkaamassa kynsiäni.
Ei tuu kiire yhtään, ei.
Enkä osaa lakata vasemmalla kädellä, apua.



Mulla älyäkin riittää, ei se riitä mihinkään, vain sanojen helinää.

Miksi poikien liikunnanopettajat on aina niin komeita ja lihaksikkaita, että ihan punastuttaa?

Miksi aina tekee mieli karkkia, vaikka olisi juuri syönyt sitä?

Miksi haluan itkeä, kun näen isän suukottelevan pientä tyttöään kaupassa?

Miksi joidenkin ihmisten kohdalla en kestä ollenkaan edes pilailevaa ilkeyttä, vaan tunnen heti harminkyyneleet silmissäni?

Miksi häilyn edelleen lapsuuden ja aikuisuuden rajamailla, haluamatta päästää irti lapsuudestani?

Miksi on niin hankalaa rakentaa omaa elämää, vaikka siihen olisikin täydet mahdollisuudet?

Miksi on niin vaikeaa irrottaa menneestä ja uskaltaa sanoa kyllä tulevaisuudelle?

Pysy siinä suojana hipaisun päässä.

Miten voi sanoa "minulla on ikävä sinua" edes tuntematta toista kunnolla.

Miten voi sanoa "olet minulle tärkeä ja rakas" edes tietämättä toisesta paljoakaan.

Minä kaipaan usein ihmisiä, joista en tiedä paljoakaan.

Tai kaipaanko enemmänkin läheisyyttä, en tiedä.

 

Jos uskaltaisin lähettäisin viestejä matkaan, kertoisin kuinka tarvitsen ja välitän.

Mutten uskalla, koska en tiedä mihin kaikkeen sen odotettaisiin johtavan.

Minä kun en tarvitsisi yhtään sen enempää, vain tiedon että joku välittää.

 

Minun kaipaukseni on ääretön.

Vaihtaisin kirjavuoret yhteen suudelmaan.

Kukapa ei haluaisi tuntea itseään halutuksi, edes jollain tasolla.
Vaan mikä on se hinta, joka siitä täytyy olla valmis maksamaan?

Tänään luin kirjaa ja söin suklaata, se on ehkä paras tapa irrottaa itsensä todellisuudesta.
Keskustelin taas aiheesta "onko jäbä leissönin perse iina kuustosen oma perse", enkä edelleenkään ole yhtään sen viisaampi oikean vastauksen suhteen.

Minun ei pitänyt kirjoittaa, minun piti mennä nukkumaan.
Ajatus takkuaa ja silmät tuntuvat unisilta.
Vaan kukapa nyt voisi jättää väsyneet ajatuksensa jakamatta, en minä ainakaan.

Ja ihan vain siksi etten ole pitkään aikaan linkittänyt mitään biisiä, niin tässä tulee.
Katoin muute iteki vasta nyt ekaa kertaa ton videon, olipa aika kiva.

En oo mikään perse, oon mieluummin persoona.

Voiko ihmiselle sanoa "pohdit ja mietit liikaa", "älä nyt tollasia mieti" tai "ei sun tarvi tollasia miettii"?
Voiko niin sanoa ihmiselle joka tosissaan miettii suuria asioita, ihmiselle joka tosissaan pohtii elämän pelottavuutta?
Miksi minä elän, jos en miettiäkseni suuria asioita?
Mistä minä elän, jos en ajatuksistani?

On totta että toisinaan mietin liikaa, mutta se on osa minua.
Jos et hyväksy sitä, tuntuu ettet hyväksy minua ollenkaan.

Miksi hengittää jos samaa ilmaa emme jaa?

Aivoni ovat virittyneet täysin väärälle taajuudelle, ne poimivat ympäröivästä maailmasta häiritseviä asioita.
Aamulla ensimmäisenä huomioni kiinnittyi ulkoa kuuluviin aurausääniin, "on satanut lunta" ajattelin.
Kouluun kävellessä huomasin talonpihaa auraavan traktorin, heti seuraavana salkoon nostetut liput.
Kirosin ääneen.
Koulussa olisin voinut vain jäädä siihen, juuri siihen missä tuoksui partaveden ja tupakan suloinen sekoitus, olisin voinut jäädä siihen ja hengittää tuota tuoksua sisääni loputtomiin.

Minä päätin uskaltaa, ainoa asia mitä siitä hyvästä sain ovat nämä pakonomaiset ajatukset.

Hei mä sanon sulle: Uneksi, lennä!

En enää osaa nukkua, en niin että herätessäni tuntisin oloni levänneeksi.
Viime yönä näin unta, jossa hampaani lohkesi. Työnsin sitä hiukan kielelläni ja yhtäkkiä se hajosi ohueksi jauhoksi suuhuni. En kuitenkaan maistanut verta sylkiessäni hampaan palasia, vaan suussani maistui piparminttukarkki.
Nukun yöni pinnallisesti, aamulla tunnen itseni entistä väsyneemmäksi.

En ole ihan varma mihin olen itseni oikein sotkenut, mutta ilmeisesti syksyllä matkaan Turkkiin.
Ihana aurinko, ihanat maisemat, uimista ja hyvää ruokaa + mamma betalar.
Kai asiat voisi aika paljon huonomminkin olla.

I'm so sick of being lonely.

Olen hämmentynyt, hämmennetty.

En osannut vastata kun yhtäkkiä kysyttiin mitä kuuluu, en tiennyt mitä kertoisin.

Luulin ettei huomenna olisi koulua, ja sitten selvisi että onkin.

Ärsyynnyn liian helposti aivan kaikkeen.

Olen väsynyt enkä millään jaksaisi.

Onko minun pakko, onko minun ihan pakko jaksaa?

Niin minusta tuli se, joksi olin ollut tulossa.

Aika ajoin pysähdyn miettimään, mitä hyötyä on tästä.
Alan etsiä muita syitä kuin se, että nyt vain on näin.
Miksi juttelen jollekkin ihmiselle, mihin sen on tarkoitus johtaa.
Miksi haluan avautua asioistani jollekkin tietylle, mikä on asiani pointti vai onko sitä edes.
Miksi aina vain ja yhä ajattelen häntä, mikä on tarkoitus etten tunne pääseväni eteenpäin.

Kun alkaa miettiä näitä, kaikki muuttuu merkityksettömäksi.
En viitsi enää kertoa jokaista pientä minulle tapahtunutta asiaa, en viitsi kertoa hienoista ajatuksistani tai keksinnöistäni. En jaksa, koska en tiedä miksi niin tekisin.
Minä vain vaikenen.