Epäolennaista.

Miusta tulee vielä ihan mahtava kodin hengetär. Keittiö taas kiiltää ja kun ovesta astuu sisään niin nenään leijailee ihana vastaleivotun kakun tuoksu. Minähän se vaan täällä!
Tajusin myös just tuossa, että oikeestaan siivoominen on aika terapeuttista. Jotenkin ajatukset vaan selkeni ja ahistus katos, kun tiskasin sellasen ihan jättimäisen tiskivuoren. Nyt on taas niin hyvä mieli ja aamun itku ja pahamieli on poissa. Jonkinlaisen kukaolenmistätulenmihinkuulun-kriisin kävin tässä taas läpi, mutta onneks se meni jo ohi.
Oikeesti en tiiä miks kirjotan tätä, koska ei mulla oo mitään sanottavaa. En jaksa enää kirjottaa siitä miten en tiiä mistään mitään. Mikä kyllä todellakin kertoo miun elämästä kaiken. Ihan oikeesti en tiiä MISTÄÄN MITÄÄN. Aika epämukava tunne.
Koko aamupäivän paisto kivasti aurinko ja oli kaunis ilma. Mie vaan leivoin sitä kakkuu täällä sisällä. Puhdistin taikinakuppii, eli söin siinä taikinaa isosta kupista ja itkin. Se oli aika mielenkiintosta. Yks ihan hyvä kysymys on, että miks mie aina itken. Miks itkee, kun vois nauraa? Niinpäniin. Se on vaan sellanen refleksi, jolle ei voi mitään.
Nyt aurinko menikin suunnilleen pilveen ja en oo koko päivänä vielä käyny ulkona. Ajattelin, että vois käydä pyöräilemässä. Oikeesti pakko jotenkin saada kunto nousemaan ennen kesää ja Ahvenisen hölkkää. Muuten en pääse enää edes ollenkaan maaliin! + että jos jatkan syömistä tähän malliin ja liikkuminen on tällä tasolla niin en oikeesti mahdu ylioppilasmekkooni kuukauden päästä!
Onko niihin juhliin tosiaan enää kuukaus? Voi kamala.
Mutta nyt lähen tästä hölöttämästä jotain täysin epäolennaista, joka ei millään tavalla liity tai vaikuta mihinkään.

Hymy.

Oon ollu tänään ihan liian ahkera. Siis oikeesti. Kuvitelkaa, että kello on yli kaks ja mie oon jo laittanu pyöräni kesäkuntoon, tiskannu astiat, käyny lenkillä ja pessy vieläpä huoneestani ikkunan! Tällasta tehokkuutta ei kyllä näe joka päivä miun osalta. Eilen olin kyllä kanssa aika ahkera, kun olin äitin kanssa mummolassa siivoomassa, koska en siellä sillon yksin ollessani saanu mitään aikaan. Pelottavan tehokasta elämää jo kaks päivää. Huomenna on pakko löysätä.
Tuli niin hyvä mieli kun yhtenä iltana lenkkeillessäni tihkusateessa hymyilin ihan aitoo onnellista hymyy. Oli niin ihanaa tajuta, että kuitenkin tästä elämäni sotkuisuudesta huolimatta oon ihan aidosti onnellinen. Oon onnellinen siitä, että tämä eräs ihminen on edes olemassa. Oon onnellinen siitä, että se ihminen on miun elämässä. Niinä hetkinä, kun ilo ja onni vaan kipristää mahanpohjassa ja suupielet vääntyy väkisin sellaseen hömelöön hymyyn, tuntuu että mikään ei vaan voi mennä pieleen. Niinä hetkinä sitä vaan rakastaa ihan kaikkee. Harmaata taivasta ja niitä pieniä vesipisaroita kasvoilla, ilman raikkautta ja sitä tuoksuu kun on satanu.

Näitä mietin tänään:
Miks pitäs olla epätoivonen, kun voi olla toiveikas?
Miks pitäs itkee, kun voi nauraa?
Miks pitäs olla onneton, kun voi olla onnellinen?
Miks pitäs pelätä, kun voi olla utelias kaikkee uutta kohtaan?
Miks kaiken pitäs aina tuntuu niin tylsältä, kun tavallinenkin päivä voi olla jännittävä seikkailu?
Miks kaiken pitäs aina tuntuu jotenkin niin erityiseltä, kun parhaita on ne ihan arkiset hetket?
Miks pitäs vihata, kun voi rakastaa?

Onnellisia hetkiä elämässä:

Elämänviiva.

Voi miten ihanaa, kun sataa vettä. Oonkin jo kaivannu tuota rauhottavaa ääntä kun sade ropisee peltikattoon.
En tajuu miks miun aina pitää ajatella menneitä ja miettii miten asiat ois voinu tehä niin eri tavalla. Ihan ku siitä enää ois mitään apuu. Tehty mikä tehty. Ja sillon oon kai tehny mielestäni just ne oikeet valinnat. Mutta silti kaduttaa niin helvetisti. (Anteeks ruma sana, lupasin kyllä lopettaa kiroilun sitten kun kirjotukset on ohi. Se on vielä vähä vaiheessa.) Yleensä mulla on tapana katuu asioita, joita oon tehny eikä niitä jotka oon jättäny tekemättä. Joten tää on sinänsä jotain ihan uutta. Nimittäin just nyt toivon vaan, että oisin tehny kaiken toisin. Että oisin osannu tarttuu hetkeen. Että oisin älynny mitä mulla oli ihan nenän edessä. En voinu älytä. En tietenkään sillon voinu. Ja nyt sitten kun älyyn niin on myöhästä. No joo, huonomminkin vois olla. Vois nimittäin olla täysin myöhästä. Onneks ei oo. Onneks edelleen on jäljellä jotain johon tarttuu.
Usein kun ajattelen tekemiäni asioita ja valintoja tunnen vastustamatonta haluu sanoo vaan, että anteeks. Haluisin pyytää niin monelta ihmiseltä anteeks sitä miten paljon oon onnistunu tuhoomaan. Haluisin kertoo, että oon pahoillani, että kadun, että mokasin. Se vaan, että jotenkin tuntuu, että muut ihmiset ei ehkä oo yhtä innokkaita miettimään menneitä ku minä. Ne ois vaan silleen joojoo anna olla, vanha juttu. Mut on vaan sellasia asioita, joita en koskaan pysty unohtamaan vaikka oisinkin jo saanu anteeks. Niinä hetkinä, kun muistan mitä oon tehny, vihaan itteeni aika paljon, koska en vaan älyy miks miun on pitäny olla niin idiootti ja sellanen. Joo tiiän, että sillä hetkellä se on ollu ainut oikee tapa toimii. Sen verran kun itteeni tunnen niin tiiän, että jos joltain tuntuu niin siltä tuntuu ja sillon on vaikeeta yrittää järkeillä.
Tulin siihen tulokseen, että kyllä se vaan sittenkin on tunne, joka enemmän ohjailee minnuu. Koska jos joku asia ei vaan tunnu oikeelta, niin se ei sitten tunnu, enkä mie osaa sitä järjellä selittää miks miusta tuntuu niin. Mie tiiän vaan, että minnuu ahistaa ja että ei tunnu hyvältä. Sillon mie pakenen. Se vaan, että mulla ei sitte oo tarjota selitystä miks teen niin, paitsi se, että ahistaa ja tuntuu pahalle. Joskus vaan tuntuu, että se ei oo tarpeeks kattava selitys selittämään sitä miks toimin niinku toimin.
Jospa vielä joskus oppisin päästämään irti menneestä ainakin sen verran, että voisin ajatella sitä ilman että tekis mieli hakata päätä seinään. Ehkä ainakin sitten kun mulla on tässä hetkessä kaikki se mitä kaipaan ja tarvihen. Ehkä sitten, kun mulla on tässä hetkessä ja tulevaisuudessa enemmän kun menneisyydessä. Miun pitäs oppii elämään näiden valintojeni kanssa, koska ei niitä enää voi muuttaakaan. Ne jäljet tulee aina kuitenki olemaan miun elämänviivassa.

Nälkäpeli.

Olin jo melkein unohtanu sen tunteen, kun saa käteensä kirjan, jota ei ole kertaakaan lukenu. Se ihana kutkuttava tunne, kun ei voi tietää mitä sieltä on tulossa. Ja kaikkein parasta on se, kun oot lukenu pari ekaa juttuu ja huomaat, että et enää voi laskee sitä kirjaa käsistä. Se kirja vaan vie mukanaan ja on pakko saada tietää mitä seuraavaks tapahtuu.
Käytin siis tänään päiväni ihan vaan lukemiseen. En edes muista millon viimeks oisin oikein uponnu johonki kirjaan ja vaan lukenu ja lukenu voimatta lopettaa. Yleensä en välttämättä kyllä tykkää tälleen ahmii kirjoja vaan nautin siitä tunteesta, kun voin sulatella sitä mielessäni ja välillä mietiskellä, että mitähän siinä vielä vois tapahtuu. Mutta koska tää kirja pitää palauttaa jo ens viikon alussa ja ei mulla kuitenkaan ois viikonloppuna ollu aikaa syventyy lukemaan, niin annoin sitte mennä.
Vähän on nyt niinku hassu olo. Mikä ei kai ole yhtää ihmeellistä, kun on päivän eläny jossai iha muualla ku omassa elämässä. Se on hassuu miten paljon kirjoista voi saada itelleen. Miten niistä löytää samoja tunteita, joita on ite käyny läpi. Sitten kun vielä liittää ne omat tunteensa siihen kirjaan, niin ai että.
En vois oikeesti elää, jos maailmassa ei enää olis kirjoja. Jos en enää sais pidellä kädessäni upouutta kirjaa, joka on ihan uusi seikkailu. Ai että.
Tykkään kirjoista.
Yks ongelma niissä vaan näyttää olevan. Oma elämä tuntuu jotenki epätodelliselta, kun oot lukenu kirjan. Vaikka enpä tiiä onko tää nyt muutenkaan sen todellisempaa.

Mummo.

Päivä mummon seurassa ja oon ihan täynnä ruokaa + kysymyksiä vailla vastauksia. Jos on jo yli 80 vuotias ja tuntee olonsa niin yksinäiseks ja on rukoillu, että pääsis jo pois täältä, niin miks pitää silti yhä vaan olla täällä? Se ois ihan kamalaa, jos joku miun ikänen ihminen miettis, että miks luoja jo ei ota pois, mutta kai se pitää ymmärtää kun on kyse vanhasta ihmisestä. Jos on mielestään jo saavuttanu kaiken ja eläny tarpeeks kauan niin kai pitää sitten olla oikeus haluta pois. Se vaan, että miks pitää tuhlata elämästään päiviä toivomalla, että pääsis jo pois, kun vois vielä nauttii siitä, että saa olla rakkaidensa luona. Että saa vielä nähdä miten aurinko pilkistää pilven takaa ja miten luonto herää kevääseen. Miten lumet sulaa ja nurmi alkaa vihertää. Tänään ihmeteltiin yhessä suuria lumihiutaleita.
Kai sen ymmärtää miten yksinäiseltä elämä tuntuu, kun on tottunu siihen, et vierellä on aina joku. Sitten yhtäkkiä vanhana pitäs oppii olemaan yksin. Se ei kai ole kovinkaan helppoo. Kaikki vanhat tutut alkaa olla kuolleita ja uudempia ei enää edes opi muistamaan.
On surullista, että mikään ei enää tuota niin paljoo iloo, että jaksas sen avulla iloita elämästä. Siinä me vaan istuttiin kaks ahistunutta ja telkkari pauhaa taustalla niitä hömppäohjelmiaan.
Kaikki on muuttunu. Mikään ei ole enää niinku ennen. Siinä mie yritin keksii jotain lohduttavaa sanottavaa. Jotain mikä vois helpottaa ahdistusta ja saada paremmalle mielelle. En keksiny mitään. Istuin vaan ja mietin, että miks kaikesta kauniista pitää lopulta tulla niin kamalan rumaa.
Vitsi mie niin haluun elää täysillä loppuun asti, enkä koskaan muuttuu niin elämän ilottomaks. Elämässä on aina jotain hyvää. Sen mie haluun lapsilleni ja lapsenlapsilleni opettaa. Haluun, että ne voi sitten muistella miten ilonen ja positiivinen jaksoin aina olla.
Vaikka toisaalta tää kai tekeekin luopumisesta helpompaa. Ainakin tietää, että mummo on sitten saanu sen mitä se on niin kovasti toivonu ja pyytäny, kun sitä ei enää ole. Mutta kun ei tiedä montako vuotta tässä vielä menee ennen kun se tapahtuu, niin on aika ahistavaa kattoo miten toinen vaan joutuu kärsimään täällä.
Vaikeeta lohduttaa ihmistä, joka on jo vanha. Tuntuu jotenkin turhalta sanoo, että elä höpötä, sullahan on vielä niin paljon edessä. Ei se edes ole totta. Ei niin voi sanoo. Sitä paitsi kun näkee, että ihminen ite on sisäistäny ja hyväksyny sen, että lähtö tulee niin tuskin se paljon lohduttaskaan. Ehkä sitä ennemminkin yrittää lohduttaa itteesä ja muistuttaa, että kyllä elämä aina kuitenkin jatkuu.

Voi mummo kun jaksasit muistaa, että myö kuitenkin vielä ollaan täällä. Ja että oot meille tärkee. Kaikesta huolimatta.

Takatalvi.

Voihan takatalvi!
Aamulla kun heräsin niin ensimmäinen asia, jonka näin oli, että ulkona tulee taivaantäydeltä jättimäisiä lumihiutaleita. Se ei suoraan sanottuna kauheesti innostanu nousemaan ylös, mutta toisaalta lumihiutaleet on kauniita. Ja niinhän sitä sanotaan, että uusi lumi on vanhan surma, joten nyt vaan hushus sulakaa kaikki lumet pois!
Katoin illalla Titanicin, kun se niin sopivasti tuli telkkarista. Olin tässä jo pitkään suunnitellu, että oishan se ihan hauskaa kattoo joskus uudestaan. Täähän oli mulle siis toinen kerta, kun katoin kyseisen elokuvan. Ja edellisestä kerrasta taitaa olla viis tai ehkä jopa kuus vuotta. Kyllähän mie sen aika hyvin muistin, mutta en tietenkään kaikkee. Ja voi että, siinä sitten istuin yksin olohuoneessa telkkarin ääressä kello puoli yksi yöllä ja itkin. Ei sitä näköjään voi itkemättä kattoo. Ja varsinkin kun kukaan muu ei ollu kattomassa niin sain itkee ihan vapaasti ja ihan niin paljon kun huvitti. En tiiä, ehkä se karkas koko itku vähä käsistä lopulta, mutta kun kerran oli syy itkee niin eiku sit vaa antaa mennä.
Oon tänään vaan kuunnellu Scandinavian Music Groupii ja ihan tosissaan pureutunu tähän runokirjaprojektiin. Mulla on jo seittemän sivunen kirja kasassa. Eiku oho, ei olekaan, koska jos tulostaa kakspuoleisia. No siis kolme ja puol sivunen sitte. Jos osasin laskee. Kirjotin lyhyestä matikasta A:n. Yrittäkää ymmärtää.
En oo käyny tänään vielä ollenkaan ulkona. Hups. Nyt siellä ei oikeestaan enää sada, joten en voi käyttää sitäkään enää tekosyynä sille miks en jaksa mennä ulos. No ehkä mie vielä käyn lenkillä tässä kunhan nyt joskus saan tehtyy kaikki erittäin tärkeet hommani. Oikeestaan aika kivaa, että mulla nyt on oikeesti jotai tekemistä. On kivempaa, kun tuntee et saa jotain aikaankin, kun että vaan istuu ja hölmöttää.
Miun pitäs kai jaksaa huomenna olla ahkera ja mennä mummolaan siivoamaan. Kuulostaa melkosen raskaalta toimenpiteeltä. Miten minä pieni ihminen jaksan jotai mattoja puistella. Mutta toisaalta, kun nyt oon ahkera ja meen sinne huomenna, niin sitten se on tehty ja se on poissa päiväjärjestyksestä ja sit se ei enää ahista minnuu! Kyllä vain kuulostaa mahtavalta suunnitelmalta.
Aika jännää, ollaan isukin kanssa seuraavat kaks yötä täällä iha keskenämme. Tavallaan aika kivaa, koska isi ei koskaan vahtaa, että mitä mie teen. Se menee sillee et isillä on omat hommat ja mulla omat.
Mutta nyt voisin jatkaa runojen parissa tai ehkä jopa olla hurja ja mennä lenkille.
Mene ja tiedä mitä tässä vielä keksii.

Runot.

Varmaan pakko hehkuttaa tännekkin, että sain sen runon valmiiks! Sen hemmetin runon, jota väänsin melkein viikon. En varmaan koskaan oo kirjottanu yhtäkään runoo näin pitkään. Yleensä se menee niin, että kun saan inspiksen ja kirjotan runon niin siitä tulee sillon kerralla valmis. Joten aika hassu tunne, kun nyt pähkäilin tän parissa näinkin kauan. Oikeesti halusin saada sen valmiiks. Mulla oli päämäärä! Ja voi sitä onnen tunnetta, kun eilen suoraan sanottuna murjoin sen kasaan. Ihanpa totta. Päätin vaan, että en jaksa enää ja halusin jo saada sen pois päiväjärjestyksestä. Sain runon, jota olin pähkäilly viikon, lopulta parissa minuutissa valmiiks. Aika uskomatonta.
Oikeestaan tulin tähän koneelle, koska ajattelin, että oisin ruennu vähä kasailemaan noista runoista sellasta runokirjan poikasta. Sitten vaan jotenkin jumin taas ihan johonki muuhun, eikä se projekti todellakaan ole edistyny yhtään. Ei mulla oo edes hajuakaan montako runoo sellaseen runokirjaan pitäs olla. Ja millasella runolla sen voi alottaa. Ja eikös niiden runojen pitäs jotenki liittyy toisiinsa, tai et niissä ois niinku teema. Okei, onhan miun runoissa tavallaan teema, mutta jotenkin ne on tuollanen aika sekalainen seurakunta. Laskin muuten tänään ja kaiken kaikkiaan oon kirjottanu tuohon vihkoon lähes 180 runoo! Ohhoh, etten paremmin sano.
Mietin, että siinähän saattas olla unelma, jota kohti pyrkii. Voisin unelmoida siitä, että vielä joskus ainakin lähetän kustantajalle sen runokirjan poikasen ja ehkäpä se jopa jullkastaan. Se on aika hyvä unelma. En vaan tiiä jaksanko pitää siitä kiinni. Jaksanko pyrkii sitä kohti.
Äiti kysy multa viikonloppuna, et oonko masentunu, kun pesin ikkunoita ja sanoin että minnuu ei oikeestaan yhtää kiinnosta et onko ne puhtaat vai ei. Ehkä en luokittelis tätä masennukseks. Siis eihän mulla kaikki nyt oikein kunnossa ole, kyllä mie sen tiiän. Mutta ehkä oon enemmänki turhautunu ku masentunu. Lisäks äiti taas joskus jakeli niitä elämänviisauksiaan, että kannattaa mennä ja tehä nyt kaikkia sellasia asioita mitä haluaa. Mie sit sanoin, että kun oiski jotai sellasia asioita. Johon äiti vaan totes, että no eihän se pakko oo jos ei tunnu siltä. Jos on kerta hyvä olla täällä niin mikäs siinä. Ois tehny mieli sanoo, että niinkun oiskin hyvä olla. Jätin sen kuitenki sanomatta.
Niinpäniinpä. Ei ole hyvä siellä, eikä ole hyvä täällä. Ja tässä se kauan väsäämäni runo:

"Rakastan sinua paljon.
Suru kulkee yli talon.
Se liitää kevyin siivin.
Vailla ystävää se yksin,
kaipaa seuraa sylityksin.

Ikävöin sinua täällä.
Suru raskas mielen päällä.
Yksinäisyys valtaa talon.
Se kietoo minut vaippaansa,
etsien omaa paikkaansa.

Lupaa pysyä vierelläin.
Ois tyhjää ilman elämäin.
En yksin täällä pärjäisi.
Suru kasvoni uudelleen,
synkemmin värein värjäisi."

Lapsuus.

Niin usein kaipaan takasin lapsuuteen. Kaipaan siihen huolettomaan olotilaan, kun ei vielä tajunnu miten häilyväistä kaikki on. Sitä vaan luuli et kaikki jatkuu sellasena samanlaisena ikuisesti. Kaikki päivät on aina samanlaisia. Eihän se niin mene.
Kaikki muuttuu. Kaikesta tulee erilaista. Mulla on enää yks mummo elossa, eikä sekään ole enää se sama mummo kun ennen. Ei enää se turvallinen ja ilonen mummo, kun sillon ennen. Niin monet asiat lapsuudesta on kadonnu.
Muistan, kun joskus oltiin joka kesä yökalassa serkkujen kanssa ja se oli jotain niin parasta aina. Sitten se vaan jäi. Enää ei tehdä niitäkään retkiä, eikä kai ehdittäskään kun kesät menee nykyään töissä. Kaikki on jo niin isoja, että kaikilla on oma elämä. Kaikilla on omat menot ja omat jutut.
Kaikki oli niin mukavaa ja huoletonta sillon pienenä. Päivät vaan lipu ohi ilman suurempia vaikeuksia. Huolet oli pieniä, kuten en haluu syödä tätä, tää on pahaa tai en haluu pukee noita vaatteita. Nykyäänki on edelleen nuoki huolet, mutta joukkoon on tullu paljon suurempia ja isompia ongelmia, jotka ei poistu noin vaan.
Se on aika surullista miten kaikki lopulta kääntyy ihan toisinpäin. Ennen se oli mummo, joka piti meistä huolta. Oltiin aina mummolassa yötä ja oli niin mukavaa. Nykyään ne ollaan me, jotka pidetään mummosta huolta. Niinhän se elämä tietysti vaan menee, mutta kyllä se vaatii vähän totutteluu.
Toisilla on elämä takana, toisilla vasta edessä.
Luonnollista, mutta ei aina niin kovin hauskaa.
Se on aika suuri muutos muuttaa pois kotoo. Sitä kun on asunu 18 vuotta samassa paikassa samojen ihmisten kanssa on aika vaikee tajuta, että niin ei tule aina olemaan. Sitä on vaan jotenki tottunu siihen, että joka ilta syödään yhessä ja viikonloput ollaan yhessä ja illalla katotaan yhessä telkkarii. Sitten sitä kaikkee ei enää olekaan. Aika pelottavaa.
Niin ja sillee vaa iha btw et tunnen itteni muuten aika tekopyhäks just nyt. Siinä niitä tän päivän huolia. Ei ole kovin helppoo tämä elämä, mutta kai se taas tästä. Jotenkin. Joskus.
Tähän loppuun vielä runo. Jotain fiiliksiä, en oikein tiedä mitä kun on niin sekava mieli niin otan vaan ihan jonkun runon.

Vierelläsi

Kun olet vierelläni, toivoisin sen hetken jatkuvan loputtomiin.

Yksin en ole mitään. 

Olen vain yksinäinen lumihiutale, joka leijailee maahan toukokuussa.

Kun halaat minua, toivon, että kätesi eivät koskaan poistuisi ympäriltäni.

Sylissäsi tunnen olevani turvassa, kuin mikään ei koskaan voisi minua satuttaa.

Kun olet luonani, en koskaan tahtoisi päästää sinua menemään.

Sinä teet minusta kokonaisen ja enemmän.

Sinä teet minusta minut.

Perjantai 13. päivä

Oon ehkä vähä taikauskonen höpsö, koska vaikka mulle ei koskaan oo, ainakaan muistaakseni, sattunu mitää epäonnista, kun on perjantai 13, niin silti siinä on sellanen kaiku. Sitä vaan alkaa vaistomaisesti ajatella, että voi ei, mitähän tästäki päivästä oikein tulee.
No ei tästä kyllä sen kummallisempaa ku edellisistäkään.
Kuuntelen tässä Elokuuta. Aika hassuu musiikkii.
Eilen illalla yritin olla luova ja kirjottaa runoo. Siitä ei kyllä oikein tullu mitään. Yritän kirjottaa kalevalaiseen, vai sanotaanko se kalevalalaiseen en tiedä, runomittaan eli joka rivillä pitäs olla kaheksan tavuu. Ei onneks ainakaan meinannu mennä hermot niiden tavujen kanssa. Sitten vielä yrität keksii sanoja, jotka tavallaan niinku rimmaa, mut ei silleen liikaa. Hieno selitys. Siinäkin tuli ongelma nimittäin en keksiny muita ku iha idiootteja riimejä. Se runo ei sit ihan kauheesti edistyny. Paitsi vähän kyllä joo! Kyllä siitä vielä valmis tulee. Toivottavasti. Pientä hieno säätöä se vaan kaipaa.
Ulkona oli aika lämmintä. Jutta houkutteli miut jonnekki moottorikelkan jälelle, vaikka epäilin että kestääköhän se. No juu, eihän se oikei kestäny. Kengät meni täyteen lunta kun upposin hankeen. Ei koskaan pitäs kuunnella mitä se koira haluaa!
En tiedä keittäsinkö itelleni kahvii vai en. Toisaalta ei nyt kauheesti tee mieli, mutta toisaalta onhan se aika hyvää. Liian vaikeeta ku aina pitäs päättää jotai.
Aika ilosta muuten, miun saksa lähti vahvana C:nä. Niin paljon kun jaksoinki lukee ja silleen. Oon aika tosi ilonen. Vielä kuukaus ennen ku tulee ees ne lopulliset tulokset! Sitten pitää lähtee ostaa lakki.
Voi että joku päivä tässä mietin sitä tunnetta, kun saa vaan laittaa sen lakin päähän ja on sillee: Mie tein sen! Mie pystyin siihen! Sinä päivänä ei saa ajatella pelottavaa tulevaisuutta, vaan nauttii siitä juhlasta.
Tuntuu, että ajatukset lentää tänään ihan ennätysmäistä vauhtia aiheesta toiseen. On niin paljon mietittävää ja niin vähän aikaa. Tai paljon. En tiedä.
Oon tänään ollu aika kyylä. Omaa elämää ku ei ole niin pitää sit kuluttaa päivät kyyläämällä muita. Se on ihan jännää aina toisinaan, mutta eihän se pidemmän päälle kovin jännittävää ole.
Okei, tähän loppuun voisin vaikka todeta, että sulaspa lumet äkkiä.
Ois niin ihanaa päästä taas viilettämään pyörällä pitkin isoja teitä.
Vois pyöräillä hiekkarannalle ja vaan nauttii auringosta.
Sitä on kesä.

Haluisin.

Mie en tiiä miks haluisin koko ajan niin kovasti olla jotain.
Haluisin olla ihminen, joka kirjottaa blogia, joka saa ihmiset ajattelemaan.
Haluisin olla hyvä runoilija ja kirjottaa runoja, jotka koskettaa ihmisiä.
Haluisin olla spontaani ja itsevarma ihminen, joka ei välitä siitä mitä muut ajattelee.
Haluisin olla sellanen luonnonlapsi, raikas ja ilonen ihminen.
Haluisin, että ihmiset näkis miut sellasena positiivisena hymyilevänä ilopillerinä.
Haluisin, että voisin piristää muiden päivää ihan vaan sillä, että jaksan hymyillä vaikka ulkona satas lunta toukokuussa tai sillä miten jaksan iloita pienistä asioista.
Haluisin, että voisin auttaa ihmisiä näkemään tän maailman kauniimpana paikkana.
Haluisin, että voisin saada kaikki näkemään miten kauniita lumihiutaleet on tai miten paljon helpompaa elämä on, jos kaiken ajattelee positiivisesti.
Haluisin olla ihminen, joka lähtee noin vaan kohti tuntematonta. Nousee ensimmäiseen junaan edes tietämättä mihin se on menossa.
Haluisin olla ahkera ja aikaansaava. En tämmönen vätys.
Haluisin olla pitkäjänteinen ja oikeesti käydä laulutunneilla, et oppisin laulamaan.
Haluisin olla niin musikaalinen, et osaisin virittää ukuleleni ja sit osaisin opetella soittamaan sillä.
Haluisin niin kovasti, että toisinaan huomaan yrittäväni liikaa.
Haluisin, että voisin olla ihmisten seurassa oma itseni, tuntuu että mulla on koko ajan rooli päällä.
Haluisin, että mulla ois unelmia.
Haluisin, että tietäsin mitä haluun tulevaisuudeltani tai koko elämältäni.
Haluisin, että voisin joskus olla ihan vaan minä, miettimättä sitä mitä muut haluu miun olevan.
Haluisin olla niin paljon enemmän kuin mitä nyt tunnen olevani.
Haluisin olla joku.
Haluisin, että tietäsin millanen ihminen oikein oon.
Haluisin tietää kuka oikeesti oon.

Luottamus.

Oon tänään miettiny sanaa luottamus. Sehän on aika pieni ja mitätön noin niinku sanana, mut sen merkitys on ihan valtava. Ehkä yks maailman suurimmista asioista on luottamus. Se on kaiken perusta. Ehkä jopa tärkeempi, kun rakkaus. Pelkkä rakastaminen ei aina vaan riitä, varsinkaan jos ei voi luottaa toiseen. Ei pelkän rakkauden varaan voi rakentaa toimivaa parisuhdetta.
Jokaisella pitäs kai olla edes yks ihminen, johon voi luottaa ihan satasella. Sellanen ihminen, joka ei hylkää eikä jätä yksin, vaikka kertosit tehnees jotain ihan kamalaa. Sellasesta ihmisestä kannattaa oikeesti pitää kiinni, koska ei sellasen luottohenkilön löytäminen niin helppoo oo.
Mulla on aika monta sellasta ihmistä, joille voin kertoo rehellisesti mitä tunnen. Tiiän, että ne ei kerro asiaa eteenpäin, eikä levittele sitä. Pyrin kyllä myös ite aina olemaan luottamuksen arvonen. Se on mukavaa kuulla ystävän suusta, et mulle on helppo kertoo asioita, koska mie aina ymmärrän ja pysyn vierellä.
Niinä hetkinä, kun miun luottamus ja usko tulevaan horjuu, muistutan itelleni, että ei tässä ole mitään hätää. Ei mulla oo mitään kiirettä. Ja mikä tärkeintä, asiat kyllä menee omalla painollaan. Kohtalo kyllä hoitaa hommansa ja lopulta näyttää mulle oikeen suunnan ja sen tien, jota pitkin kulkee. Tänään oon käyttäny kyllä jo aika monta tuntii itteni psyykkaamiseen, mutta kyllä tämä tästä. Kun asiat toistaa itelleen tarpeeks monta kertaa niistä tulee lopulta totta ja niihin on helpompi uskoo.
En oo taas mitää järkevää tehny koko päivänä, paitsi psyykannu itteeni, mikä on kyllä sinänsä aika tärkeetä. Oikeestaan äiti käski miun tiskata astiat, mutta kun en oikein voi kun illalla kävi sellanen vahinko yhen terävän veiten kanssa, et miun kädessä on nyt reikä. Ihanasti upotin sen veitsenkären ihooni ja nyt en ehkä haluis siihen astianpesuainevettä, vaikka en tiiä saattas olla ihan kätevää desinfioida tuo haava. En nimittäin tiiä miten puhas se veitsi oli. Onneks tuo haava ei kuitenkaan oo iso, joten eiköhän se nopeesti parane.
Oon nyt ollu, oho, kokonaisen yhen päivän yksin kotona. Luulin et aika monta enemmän, mutta niin tänään sit ois tarkotus taas lähtee kaupungille ja käydä elokuvissa kattoo Kulman Pojat. Ihanaa päästä elokuviin pitkästä aikaa, kun sillonkin missasin Twilight- Aamunkoi osa ykkösen, koska koulussa oli niin kauheesti kaikkee. Sit saa vaan istuu ja syödä karkkii ja vähäks aikaa unohtaa sen kuka on ja mistä tulee ja minkälaisia ongelmia omassa elämässä on. Elokuvat on oikeestaan aika parhautta.
Ei kai mulla tässä sit muuta.
Nauttikaa keväästä ja siitä miten luonto herää lumen alta. Ennen kaikkea nauttikaa auringosta!
Halein,
Maikki

Hauras unelma.

Aargh, miten täydellisen epäaktiivinen päivä. En oo oikeesti saanu yhtään mitään aikaseks. En tosin tiiä mitä miun sit ois muka pitäny tehä. Mutta nukuin kymmeneen ja sit vaa katoin netistä kaikkia ohjelmia samalla ku söin ja sit oon vaa hölmöttäny saamatta mitää aikaseks. Lenkillä kävin, mut ei sekään kyllä kovin kehuttavan pitkä ollu. Eilen tosin liikuin senkin edestä. Meillä oli sellanen perinteinen kevään pilkkiretkipäivä eilen. Kaikki oli lomalla niin äiti ja isi sitte kykki romanttisesti aamupäivän kahen kesken keskellä järvee ja me hiihettiin Senjan kanssa sit iha vaan syömään sinne. Paistettiin makkarat nuotiolla ja ah sitä retkitunnelmaa. En tiiä, ei vaan enää oikein jaksa tuo pilkkiminen innostaa. Kyllä vaan joskus lapsena tuli aina iteki kykittyy sen pilkin kanssa siellä avannon reunalla. Jotenkin ehkä vähä sama efekti niinku siinä, et pienenä oli iha huippu kivaa tehä virpomavihtoja ja sit virpoo kaikki mummot ja ukit ja saada palkkaa. Nyt sekin tuntuu niin väkinäiseltä, tyyliin: "Äiti onko miun pakko räveltää jotai rumia kukkia tästä hemmetin silkkipaperista, jos en taho?" No joo, saatiin jopa kaks virpomavihtaa aikaseks ja niistähän tuli aikamoiset taidonnäytteet.
Hassuu, että miten kertatoisensa jälkeen, kun lukee noita ite kirjottamiaan runoja, sitä vaan pystyy saamaan sen saman tunteen takas, ku mikä on ollu kirjottaessa. Sit jotkut niistä taas näkee ihan uudessa valossa. Sillon kun on kirjottanu, niin ei oo ehkä ees tienny mistä puhuu, mutta nyt ne sitten jotenkin aukeaa ihan uudella tavalla itelle. Joo tiiän, tää kuulostaaki aika oudolta. Ja siltä se tuntuuki. Eilen niitä taas lueskelin ja tällä kertaa miut pysäytti ehkä eniten runo, joka taas kertoo siitä miten eksyksissä oon itteni kanssa. Vaikee tietää mitä muut ihmiset saa näistä miun runoista, mut itelleni nää on vaan jotenkin niin henkilökohtasia, et aina ne vaan jaksaa jotenkin koskettaa. Jokaisessa runossa on pala minnuu. Tää runo ei tosin edes ole kovin vanha. Oisinko sen viime vuonna kirjottanu, mutta kyllä edelleen allekirjotan jokaisen sanan. Siltä miusta edelleen suunnilleen tuntuu.

Jos elämä olisi kuin unelmaa,

olisimme ehkä onnellisempia.

Jos kaikki olisi kuin satua,

ehkä minä olisin todellisempi.

Häilyn todellisuuden ja kuvitelman rajamailla.

En tiedä itsekään minne kuulun.

Ehkä olen samanlainen kuin muut.

Tai hauras kuin unelma,

joka aamun tullen haihtuu ilmaan.

Kuin uni katoan,

eikä enää kukaan pysty minua tavoittamaan.