En tajuu miks miun aina pitää ajatella menneitä ja miettii miten asiat ois voinu tehä niin eri tavalla. Ihan ku siitä enää ois mitään apuu. Tehty mikä tehty. Ja sillon oon kai tehny mielestäni just ne oikeet valinnat. Mutta silti kaduttaa niin helvetisti. (Anteeks ruma sana, lupasin kyllä lopettaa kiroilun sitten kun kirjotukset on ohi. Se on vielä vähä vaiheessa.) Yleensä mulla on tapana katuu asioita, joita oon tehny eikä niitä jotka oon jättäny tekemättä. Joten tää on sinänsä jotain ihan uutta. Nimittäin just nyt toivon vaan, että oisin tehny kaiken toisin. Että oisin osannu tarttuu hetkeen. Että oisin älynny mitä mulla oli ihan nenän edessä. En voinu älytä. En tietenkään sillon voinu. Ja nyt sitten kun älyyn niin on myöhästä. No joo, huonomminkin vois olla. Vois nimittäin olla täysin myöhästä. Onneks ei oo. Onneks edelleen on jäljellä jotain johon tarttuu.
Usein kun ajattelen tekemiäni asioita ja valintoja tunnen vastustamatonta haluu sanoo vaan, että anteeks. Haluisin pyytää niin monelta ihmiseltä anteeks sitä miten paljon oon onnistunu tuhoomaan. Haluisin kertoo, että oon pahoillani, että kadun, että mokasin. Se vaan, että jotenkin tuntuu, että muut ihmiset ei ehkä oo yhtä innokkaita miettimään menneitä ku minä. Ne ois vaan silleen joojoo anna olla, vanha juttu. Mut on vaan sellasia asioita, joita en koskaan pysty unohtamaan vaikka oisinkin jo saanu anteeks. Niinä hetkinä, kun muistan mitä oon tehny, vihaan itteeni aika paljon, koska en vaan älyy miks miun on pitäny olla niin idiootti ja sellanen. Joo tiiän, että sillä hetkellä se on ollu ainut oikee tapa toimii. Sen verran kun itteeni tunnen niin tiiän, että jos joltain tuntuu niin siltä tuntuu ja sillon on vaikeeta yrittää järkeillä.
Tulin siihen tulokseen, että kyllä se vaan sittenkin on tunne, joka enemmän ohjailee minnuu. Koska jos joku asia ei vaan tunnu oikeelta, niin se ei sitten tunnu, enkä mie osaa sitä järjellä selittää miks miusta tuntuu niin. Mie tiiän vaan, että minnuu ahistaa ja että ei tunnu hyvältä. Sillon mie pakenen. Se vaan, että mulla ei sitte oo tarjota selitystä miks teen niin, paitsi se, että ahistaa ja tuntuu pahalle. Joskus vaan tuntuu, että se ei oo tarpeeks kattava selitys selittämään sitä miks toimin niinku toimin.
Jospa vielä joskus oppisin päästämään irti menneestä ainakin sen verran, että voisin ajatella sitä ilman että tekis mieli hakata päätä seinään. Ehkä ainakin sitten kun mulla on tässä hetkessä kaikki se mitä kaipaan ja tarvihen. Ehkä sitten, kun mulla on tässä hetkessä ja tulevaisuudessa enemmän kun menneisyydessä. Miun pitäs oppii elämään näiden valintojeni kanssa, koska ei niitä enää voi muuttaakaan. Ne jäljet tulee aina kuitenki olemaan miun elämänviivassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti