Runot.

Varmaan pakko hehkuttaa tännekkin, että sain sen runon valmiiks! Sen hemmetin runon, jota väänsin melkein viikon. En varmaan koskaan oo kirjottanu yhtäkään runoo näin pitkään. Yleensä se menee niin, että kun saan inspiksen ja kirjotan runon niin siitä tulee sillon kerralla valmis. Joten aika hassu tunne, kun nyt pähkäilin tän parissa näinkin kauan. Oikeesti halusin saada sen valmiiks. Mulla oli päämäärä! Ja voi sitä onnen tunnetta, kun eilen suoraan sanottuna murjoin sen kasaan. Ihanpa totta. Päätin vaan, että en jaksa enää ja halusin jo saada sen pois päiväjärjestyksestä. Sain runon, jota olin pähkäilly viikon, lopulta parissa minuutissa valmiiks. Aika uskomatonta.
Oikeestaan tulin tähän koneelle, koska ajattelin, että oisin ruennu vähä kasailemaan noista runoista sellasta runokirjan poikasta. Sitten vaan jotenkin jumin taas ihan johonki muuhun, eikä se projekti todellakaan ole edistyny yhtään. Ei mulla oo edes hajuakaan montako runoo sellaseen runokirjaan pitäs olla. Ja millasella runolla sen voi alottaa. Ja eikös niiden runojen pitäs jotenki liittyy toisiinsa, tai et niissä ois niinku teema. Okei, onhan miun runoissa tavallaan teema, mutta jotenkin ne on tuollanen aika sekalainen seurakunta. Laskin muuten tänään ja kaiken kaikkiaan oon kirjottanu tuohon vihkoon lähes 180 runoo! Ohhoh, etten paremmin sano.
Mietin, että siinähän saattas olla unelma, jota kohti pyrkii. Voisin unelmoida siitä, että vielä joskus ainakin lähetän kustantajalle sen runokirjan poikasen ja ehkäpä se jopa jullkastaan. Se on aika hyvä unelma. En vaan tiiä jaksanko pitää siitä kiinni. Jaksanko pyrkii sitä kohti.
Äiti kysy multa viikonloppuna, et oonko masentunu, kun pesin ikkunoita ja sanoin että minnuu ei oikeestaan yhtää kiinnosta et onko ne puhtaat vai ei. Ehkä en luokittelis tätä masennukseks. Siis eihän mulla kaikki nyt oikein kunnossa ole, kyllä mie sen tiiän. Mutta ehkä oon enemmänki turhautunu ku masentunu. Lisäks äiti taas joskus jakeli niitä elämänviisauksiaan, että kannattaa mennä ja tehä nyt kaikkia sellasia asioita mitä haluaa. Mie sit sanoin, että kun oiski jotai sellasia asioita. Johon äiti vaan totes, että no eihän se pakko oo jos ei tunnu siltä. Jos on kerta hyvä olla täällä niin mikäs siinä. Ois tehny mieli sanoo, että niinkun oiskin hyvä olla. Jätin sen kuitenki sanomatta.
Niinpäniinpä. Ei ole hyvä siellä, eikä ole hyvä täällä. Ja tässä se kauan väsäämäni runo:

"Rakastan sinua paljon.
Suru kulkee yli talon.
Se liitää kevyin siivin.
Vailla ystävää se yksin,
kaipaa seuraa sylityksin.

Ikävöin sinua täällä.
Suru raskas mielen päällä.
Yksinäisyys valtaa talon.
Se kietoo minut vaippaansa,
etsien omaa paikkaansa.

Lupaa pysyä vierelläin.
Ois tyhjää ilman elämäin.
En yksin täällä pärjäisi.
Suru kasvoni uudelleen,
synkemmin värein värjäisi."