Mummo.

Päivä mummon seurassa ja oon ihan täynnä ruokaa + kysymyksiä vailla vastauksia. Jos on jo yli 80 vuotias ja tuntee olonsa niin yksinäiseks ja on rukoillu, että pääsis jo pois täältä, niin miks pitää silti yhä vaan olla täällä? Se ois ihan kamalaa, jos joku miun ikänen ihminen miettis, että miks luoja jo ei ota pois, mutta kai se pitää ymmärtää kun on kyse vanhasta ihmisestä. Jos on mielestään jo saavuttanu kaiken ja eläny tarpeeks kauan niin kai pitää sitten olla oikeus haluta pois. Se vaan, että miks pitää tuhlata elämästään päiviä toivomalla, että pääsis jo pois, kun vois vielä nauttii siitä, että saa olla rakkaidensa luona. Että saa vielä nähdä miten aurinko pilkistää pilven takaa ja miten luonto herää kevääseen. Miten lumet sulaa ja nurmi alkaa vihertää. Tänään ihmeteltiin yhessä suuria lumihiutaleita.
Kai sen ymmärtää miten yksinäiseltä elämä tuntuu, kun on tottunu siihen, et vierellä on aina joku. Sitten yhtäkkiä vanhana pitäs oppii olemaan yksin. Se ei kai ole kovinkaan helppoo. Kaikki vanhat tutut alkaa olla kuolleita ja uudempia ei enää edes opi muistamaan.
On surullista, että mikään ei enää tuota niin paljoo iloo, että jaksas sen avulla iloita elämästä. Siinä me vaan istuttiin kaks ahistunutta ja telkkari pauhaa taustalla niitä hömppäohjelmiaan.
Kaikki on muuttunu. Mikään ei ole enää niinku ennen. Siinä mie yritin keksii jotain lohduttavaa sanottavaa. Jotain mikä vois helpottaa ahdistusta ja saada paremmalle mielelle. En keksiny mitään. Istuin vaan ja mietin, että miks kaikesta kauniista pitää lopulta tulla niin kamalan rumaa.
Vitsi mie niin haluun elää täysillä loppuun asti, enkä koskaan muuttuu niin elämän ilottomaks. Elämässä on aina jotain hyvää. Sen mie haluun lapsilleni ja lapsenlapsilleni opettaa. Haluun, että ne voi sitten muistella miten ilonen ja positiivinen jaksoin aina olla.
Vaikka toisaalta tää kai tekeekin luopumisesta helpompaa. Ainakin tietää, että mummo on sitten saanu sen mitä se on niin kovasti toivonu ja pyytäny, kun sitä ei enää ole. Mutta kun ei tiedä montako vuotta tässä vielä menee ennen kun se tapahtuu, niin on aika ahistavaa kattoo miten toinen vaan joutuu kärsimään täällä.
Vaikeeta lohduttaa ihmistä, joka on jo vanha. Tuntuu jotenkin turhalta sanoo, että elä höpötä, sullahan on vielä niin paljon edessä. Ei se edes ole totta. Ei niin voi sanoo. Sitä paitsi kun näkee, että ihminen ite on sisäistäny ja hyväksyny sen, että lähtö tulee niin tuskin se paljon lohduttaskaan. Ehkä sitä ennemminkin yrittää lohduttaa itteesä ja muistuttaa, että kyllä elämä aina kuitenkin jatkuu.

Voi mummo kun jaksasit muistaa, että myö kuitenkin vielä ollaan täällä. Ja että oot meille tärkee. Kaikesta huolimatta.