Hauras unelma.

Aargh, miten täydellisen epäaktiivinen päivä. En oo oikeesti saanu yhtään mitään aikaseks. En tosin tiiä mitä miun sit ois muka pitäny tehä. Mutta nukuin kymmeneen ja sit vaa katoin netistä kaikkia ohjelmia samalla ku söin ja sit oon vaa hölmöttäny saamatta mitää aikaseks. Lenkillä kävin, mut ei sekään kyllä kovin kehuttavan pitkä ollu. Eilen tosin liikuin senkin edestä. Meillä oli sellanen perinteinen kevään pilkkiretkipäivä eilen. Kaikki oli lomalla niin äiti ja isi sitte kykki romanttisesti aamupäivän kahen kesken keskellä järvee ja me hiihettiin Senjan kanssa sit iha vaan syömään sinne. Paistettiin makkarat nuotiolla ja ah sitä retkitunnelmaa. En tiiä, ei vaan enää oikein jaksa tuo pilkkiminen innostaa. Kyllä vaan joskus lapsena tuli aina iteki kykittyy sen pilkin kanssa siellä avannon reunalla. Jotenkin ehkä vähä sama efekti niinku siinä, et pienenä oli iha huippu kivaa tehä virpomavihtoja ja sit virpoo kaikki mummot ja ukit ja saada palkkaa. Nyt sekin tuntuu niin väkinäiseltä, tyyliin: "Äiti onko miun pakko räveltää jotai rumia kukkia tästä hemmetin silkkipaperista, jos en taho?" No joo, saatiin jopa kaks virpomavihtaa aikaseks ja niistähän tuli aikamoiset taidonnäytteet.
Hassuu, että miten kertatoisensa jälkeen, kun lukee noita ite kirjottamiaan runoja, sitä vaan pystyy saamaan sen saman tunteen takas, ku mikä on ollu kirjottaessa. Sit jotkut niistä taas näkee ihan uudessa valossa. Sillon kun on kirjottanu, niin ei oo ehkä ees tienny mistä puhuu, mutta nyt ne sitten jotenkin aukeaa ihan uudella tavalla itelle. Joo tiiän, tää kuulostaaki aika oudolta. Ja siltä se tuntuuki. Eilen niitä taas lueskelin ja tällä kertaa miut pysäytti ehkä eniten runo, joka taas kertoo siitä miten eksyksissä oon itteni kanssa. Vaikee tietää mitä muut ihmiset saa näistä miun runoista, mut itelleni nää on vaan jotenkin niin henkilökohtasia, et aina ne vaan jaksaa jotenkin koskettaa. Jokaisessa runossa on pala minnuu. Tää runo ei tosin edes ole kovin vanha. Oisinko sen viime vuonna kirjottanu, mutta kyllä edelleen allekirjotan jokaisen sanan. Siltä miusta edelleen suunnilleen tuntuu.

Jos elämä olisi kuin unelmaa,

olisimme ehkä onnellisempia.

Jos kaikki olisi kuin satua,

ehkä minä olisin todellisempi.

Häilyn todellisuuden ja kuvitelman rajamailla.

En tiedä itsekään minne kuulun.

Ehkä olen samanlainen kuin muut.

Tai hauras kuin unelma,

joka aamun tullen haihtuu ilmaan.

Kuin uni katoan,

eikä enää kukaan pysty minua tavoittamaan.