Heartbreaking.

Haluaisin vihata kaikkia ihmisiä, jotka ovat ällöttävänöllöttävän rakastuneen onnellisia.
En vain tiedä, miten vihata sellaisia, joita rakastaa eniten maailmassa, joille ei toivo muuta kuin rakkautta ja onnea.
Niin ristiriitaista, että joskus en tiedä miten päin oikein olisin.

Suunnittelin itselleni tatuointia, jota en tule koskaan ottamaan, luulisin.
Hyllyjen välissä pohdin taas suuria asioita, kuten sitä että mahtaakohan minusta koskaan olla äidiksi.
Ulkona satoi ja voi kuinka rakastankaan sadetta, sen jälkeen ilma tuoksuu niin raikkaalle.
Eilen illalla itkin kyyneleitä, joissa oli pohjattoman yksinäisyyden maku.

Ankkurinappi vain muistoksi jäi.

Kuvaa viimeisimmistä korvishankinnoista.

Nää ostin tänään, koska kuva on epäselvä kerron että siinä on sulka ja härpäkkeitä. Oikein kivat. Bikbokilta hintaan 5,95e.

Nämä ostin jo jokin aika sitten glitteristä, eikä kukaan enää muista mitä ne makso. Varmaan sen 5e, korkeintaan. Ahkerassa käytössä ne on ollu. Luottokorvikset nykyään.

Tulevaisuus vilisi tänään silmissä, kun katselin tuntemattomia seiniä ensimmäistä kertaa ja kuvittelin itseni rakentamaan kotia niiden sisään parhauden kanssa. Vau. Nyt ei muuta lisättävää. Hämmennyn eteenpäin juoksevan elämän edessä.

Beauty in the water, angel on the beach.

Illuusiot särkyvät yksi toisensa perään.
Ne joihin on luullut voivansa luottaa kaatuvat yksitellen.
Tutut ja turvalliset, muuttavat muotoaan.
Eikö sitä kaikkea ennen ollut, vai miten paljon onkaan jäänyt näkemättä.
Lauantaina totuus piilotetaan juhlamekkojen, ruusujen, lahjojen, onnitteluiden ja kopisevien korkojen taakse.
Kukaan ei sanallakaan mainitse sitä, mitä ehkä ainakin osa ajattelee.
Siitä ei puhuta, ei nyt, ei ehkä koskaan, se voidaan unohtaa, mutta ei se silti katoa, eivät ongelmat tee niin.
Siellä se kytee pinnan alla ja odottaa omaa vuoroaan.

Varpaita kylmää, olen rakastunut ohjelman tummaan mieheen, nukuin päikkärit ja taustalla soi Train.

Pölyä pöydällä.

Jäiset mustikat liiskaantuvat kielen ja kitalaen välissä värjäten suun sinisenvioletiksi, iloista.
Silmät ja nenä vuotavat kuin niagaran putous, suolaisia pisaroita poskilla, vaikken itke.
Ennen ehkä pelkäsin ajatusta saksien ja hiusteni kohtaamisesta, enää en.
Nipsnaps, suortuvia lattialla, jäljelle jäi vain ihanan lyhyt ja kevyt kesäinen tukka. Kun sen laittaa kiinni, se on kuin pieni tupsu. Tosin tarvitsen suoristusraudan. Hiukseni kun eivät muuten suoraa päivää näe.
Kurkussa on pala, kuumemittari näytti vähän lämpöä, huomenna en mene töihin vaan jään kotiin nukkumaan.
Nukun, kunnes en enää jaksa.
Torstaina näen ehkä mahdollisesti, mahdollisen tulevan kotini, hurjaa.
Tulevaisuus häikäisee ja pitäisi lukea pääsykokeisiin.
Miksi, miksi, miksi.
Pöydällä on pölyä.

Did you smile at me?

 

Hymyilet,
aivan äkkiä,
niin kuin hymyillään
silloin kuin oikeasti hymyillään,
ilman syytä,
niin kuin sanotaan
Yksikään hymy ei synny syyttä.
Hymy on sielun ainoa tapa
olla hetken näkyvillä
niin ettemme menettäisi uskoamme
sen kaikkivoipaisuuteen.
Hymyilet
jotta minäkin
paljastaisin sinulle
oman sieluni.

-Tommy Tabermann-

Jos voisin joskus olla niin kuin hän.

Kiroilin tänään kuin paatunut merimies, joka välissä, koko ajan, en tiedä miksi.
Auton ikkunasta pilvet näyttivät aivan lampailta, sitten hieman myöhemmin hiukan uhkaavilta, ei kuitenkaan satanut.
Tuuli heitti hiukset sekaisin ja tuiversi kylmästi housuista läpi.
Seisoin mäen päällä ja ajattelin, että nyt voisin huutaa.
Voisin huutaa koko maailmalle ja kaikille jotka sitä ihmettelevät: "voi elää näinkin elämäänsä".

Olisi pitänyt eilen kysyä muistavatko he itse mitä halusivat olla tämän ikäisinä, kertoa että en suunnittele elämääni juurikaan vaan elän enemmän hetkessä. Tässä kun on kaikki se mikä on kaunista ja tärkeää. En kertonut, nyt vähän harmittaa.

Näin tänään hymyn, se oli melkein kuin unessa.
Paitsi parempi.
Se oli totta.

Sirut onnen kaikki onneks tuntisin.

Näin unta, sinusta.
Hymyilit minulle,
leveämmin kuin ikinä todellisuudessa,
ehkä sillä tavalla ei edes voi hymyillä kuin unissa.
Heräsin hämmentyneenä, vaikka en kuitenkaan yllättyneenä.

Päivä oli pitkä, eikä se vieläkään ole ohi.
Mihin paikkaan en haluaisi kuulua?
Haluan kuulua tähän maailmaan, sen jokaiseen kolkkaan.
Mielessäni sinä laulat minulle.
Hymyilet, hymyilet, hymyilet.
Olet aurinko.

Käännän sivun vaikka edellinen oppimatta on.

Töissä voimat loppuivat kesken, tuosta noin vain, täysin varoittamatta.
Jalkoja pakotti kamalasti ja halusin vain kotiin.
Nauroin miehen kirkkaan keltaiselle kypärälle, koska mieleen tuli ruotsalaisten nolot kultakypärät.

Nyt pelkään huomista, sillä vastassa on jotain sellaista johon en voi valmistautua millään lailla.
En muuten kuin ajattelemalla, että tuli mitä tuli niin teen parhaani, olen oma itseni ja selviän päivästä vaikka minua kuinka pelottaisi.
Hymyilen, hymyilen, hymyilen.
Olen aurinko.

Here comes the summer.

Nyt voi taas kävellä ovesta ulos miettimättä sen kummemmin. Paljaat varpaat saavat maistaa vapautta ja tuntea vielä hiukan viileän maan kosketuksen. Puut ja ruohikko vihertävät, linnut laulavat. Jossain pörrää mehiläinen, ja mikä parasta ulkona tuoksuu kesä.
Kasattiin trampoliini, Popi sai ulkoaitauksen, katsottiin televisiosta jääkiekkoa ja euroviisuja, grillattiin ja syötiin jäätelöä.

Virkkaan ruusua yhdelle uudelle ylioppilaalle, pikkuhiljaa lihakset alkavat muistaa kuinka virkkuukoukkua pidellään.
Ikkunan läpi kuulen, kuinka ulkona kukkuu käki.
Viime päivät ovat olleet musiikin täyteisiä.

Varmistin vain kun vieläkin me tässä seisotaan.

Päässä soi koko päivän Anssi Kelan Miten sydämet toimii.
Autossa lauloin Erinin uutta Ei taida tietää tyttö biisiä.
Popi juoksee minun, tai rusinoiden, perässä.
Posti toi tänään toisenlaisen tien kuunneltavaksi.
Ulkona paistoi aurinko, jalassa hohtavan keltaiset kengät, suuria tulevaisuuden suunnitelmia ja kasvoilla onnellinen hymy.
Paradise Oskar on niin söpö etten kestä.
Mietin, että ymmärrtävätkö ihmiset nähneensä jo melkein koko kuvan.
Minusta kun ei tekemällä saa mitään tämän parempaa.

Huuda äänesi käheäksi, minä en lähde luotasi mihinkään.

Äiti osti minulle tänään maailman hienoimman keltaisen juustohöylän ja ihanat oranssit ballerinat.
Päätin juuri äsken, että tästä lähtien elämässäni on vähemmän tietokonetta ja enemmän kirjoja. 
Hups vaan ja huomasin olevani taas kaikkien tavoitettavissa.
Hiukset on huolettomalla nutturalla ja kynsilakoista on jäljellä enää rippeet.
Onnistuin ostamaan taas uuden t-paidan ja lainaamaan kirjastosta kirjan.
Kuitenkaan en ehdi koskaan käyttää kaikkia paitojani tai lukemaan lainaamiani kirjoja.

Niin pitkä päivä,
niin äärettömän paljon ajatuksia.
En enää edes muista.
Tyydyn vain toteamaan, että onneksi huomenna on sentään jo torstai.

Tired of being lonely every single day.

Appelsiinissani oli syöpä, mehu kirveli ilkeästi silmää.
Eräs väläytti sellaisen hymyn että oksat pois, vatsanpohjaa kipristi ihanasti.
Kaupunki oli alkanut vihertää, jalat eivät enää meinanneet kantaa.
Mietin mitä tapahtuisi jos yhtäkkiä vain sekoaisin, alkaisin viskoa kirjoja takaisin sinne mistä ne tulivatkin, alkaisin huutaa "lopettakaa, menkää muualle, ei enää", jos vain pysähtyisin hiljaa paikalleni eivät kirjat ehkä löytäisi minua.
Nihkeästi Suomi taisteli voiton itselleen, ulkona visertävät linnut.
Kohta yöt ovat taas liian valoisia, enkä osaa nukkua.

Uskotko uniin, vai sattumaan?

Sanotaan ettei ihminen pysty unohtamaan, ei vaikka kuinka haluaisi.
Ne ovat meidän ikuinen kirouksemme, muistot.
Emme voi täysin unohtaa, mutta jos poistaa tarpeeksi ärsykkeitä, ei kohta enää pysty palauttamaan mieleensä kaikkea sitä mitä muisti pitää sisällään.
Poista, poista, poista.
Yhä uudelleen ja uudelleen.
Vähemmän ärsykkeitä, vähemmän takaumia, vähemmän muistettavaa, vähemmän surua.
Sitä se on mitä minä parhaillaan teen.
Minä unohdan, pala palalta.
Häivytän mielestäni kaiken sen, mikä joskus oli totta.
Kohta en enää muista, en vahingossakaan.
Silti en ole turvassa, sillä pahimpia ovat unet.
Ne kun eivät koskaan unohda.

Ja minä nousen vaikka putoan.

Carelia-sali, elävä musiikki, Anna Puu, basso joka tuntui luissa ja ytimissä asti, kylmät väreet, syvä huokaus, polttelua silmäkulmissa, upeat valot, uskomattoman koskettava ääni, pari kyyneltä poskella.

 

Nyt muistan taas miksi elän.

Vihreä maailma.

Kevyt sade ja vihertävä nurmikko.
Auringonsäteitä vielä jäljellä myös tähän päivään.
Puiden oksiin on ilmestynyt silmuja, jotka kohta värittävät luonnon hennon vihreäksi.

Juhlittiin Popin 10v synttäreitä viime viikonloppuna tekemällä kakku. Kakussa oli pääasiassa muussattua banaania ja porkkanaraastetta. Hyvin maistui, pullavuokineen päivineen.
Popi on ihan hassu.

Kahvia ja vaahtokarkkeja.

Syön kaapinperälle liian kauaksi aikaa unohtuneita kivikovaksi muuttuneita vaahtokarkkeja uittamalla niitä kahvikupissani niin että ne pehmiävät. Ne sulavat ja liukenevat hiljalleen kielen päälle.
Mitä tulee hiljaisuuden jälkeen? Tuleeko uusia ideoita, kokonaan uusia ajatuksia, jotain sellaisia tuntemuksia joiden olemassa olosta ei tiennyt? Löytääkö sitä jotain uutta kun oikein hiljentyy.
Enpä tiedä.
Sen verran olen viime päivinä oppinut, että täysi-ikäisyyskään ei aina riitä portsarin ohi pääsemiseen (jäätävän hyvä laskupää niillä muuten), rakkausrunoissa voi käyttää sanoja joita en lausuisi ääneen edes humalassa, Suomi ei vain voi pärjätä jääkiekossa kun vastassa on USA (tai venäjä), enkä vieläkään tunne onnistuneeni löytämään niitä oikeita vaihtoehtoja joista olisin oikeasti kiinnostunut (kutsut amkin pääsykokeisiin saapui ja niiden mukana paniikki).

Mutta ei mitään hätää, koska elämä on vasta edessä, Suomi johtaa Venäjää 1-0 ja maalilla on sankarini Raanta.

Hiljaisuus.

Kaikki ihmiset eivät nykyään kestä sitä, hiljaisuutta, mutta minä nautin siitä.
Aamuisin kuuntelen hiljalleen heräilevän kirjaston ääniä.
Kirjat kopisevat, jossain joku ehkä vaihtaa pari sanaa, ovia auotaan ja suljetaan, astiat kolisevat, kaikki nämä äänet ovat osa hiljaisuuttani.
Liian usein laitamme kuulokkeet korville ja täytämme hiljaisuuden hetket.
Liian usein, lähes aina, täytyy olla kosketuksissa muuhun maailmaan.
Ajatukset harhailevat kirjoista kännykkään, laittaisinko viestin, tarkistaisinko facebookin.
Tai entä jos en.
Entä jos ihan vain olisin, keskittyisin kirjoihin, ottaisin kirjan kerrallaan, hetken kerrallaan, ajatuksen kerrallaan.

Hiljennyn hetkeksi ja kuuntelen mitä sisimmälläni on minulle kerrottavana.

Siunattu hulluus suonissani juoksee.

Menetin uskoni ihmisyyteen.
Niin helppoa sanoa asioita vain siksi, että ne kuulostavat hienolta, tarkoittamatta oikeasti yhtään mitään, tietämättä edes mitä se tarkoittaa.
Jääkiekkohuuma on taas täällä, Raanta varasti eilen illalla sydämeni.
Matkalaiset palaavat tänään ja elämä asettuu taas tavallisiin uomiinsa, turvallisiin ja niin mukaviin, minusta ei ole yksineläjäksi.

Aloitin kirjakokoelmani keräämisen ostamalla David Nichollsin romaanin Sinä päivänä. Suosittelen sekä kirjaa että elokuvaa. Jostain syystä ne molemmat saivat minut kyyneliin ja niin käy harvoin. Ehkä mielentila vain oli oikea tai sitten niissä todella on sitä jotain.
Kuka tietää.

Menevii ja tulevii, kuka niitä murehtii.

Beibi ollaan täydellisii, täydellisii itikoita
Meripihkapalasessa silmänräpäys ikuisuutta
Kanssas sun beibi oon onnellinen

Biljoona, miljoona vuotta oon onnellinen.

Hih.

Niin olen.

Onnellinen.

Everybody's looking for something.

Yksin.
Se on nykyään se sana, jonka voin lisätä aivan kaikkeen.
Olin vapun ihan vain kotona, yksin.
Kävin tänään elokuvissa, yksin.
Toisaalta totesin tänään, hämärästä salista ulos kävellessäni, ettei se haittaa yhtään.
On ihan mukavaa olla yksin.
Laitoin äsken märät hiukset leteille, seuraavaksi lakkaan kynnet ja televisio höpöttää olohuoneessa vailla katsojia.
Tänään kävin ensimmäistä kertaa yksin elokuvissa ja huomenna käyn ensimmäistä kertaa yksin tankkaamassa auton.
Hui hurjaa.

Vappupalloni aiheutti kaupungilla hilpeyttä.