Kiroilin tänään kuin paatunut merimies, joka välissä, koko ajan, en tiedä miksi.
Auton ikkunasta pilvet näyttivät aivan lampailta, sitten hieman myöhemmin hiukan uhkaavilta, ei kuitenkaan satanut.
Tuuli heitti hiukset sekaisin ja tuiversi kylmästi housuista läpi.
Seisoin mäen päällä ja ajattelin, että nyt voisin huutaa.
Voisin huutaa koko maailmalle ja kaikille jotka sitä ihmettelevät: "voi elää näinkin elämäänsä".
Olisi pitänyt eilen kysyä muistavatko he itse mitä halusivat olla tämän ikäisinä, kertoa että en suunnittele elämääni juurikaan vaan elän enemmän hetkessä. Tässä kun on kaikki se mikä on kaunista ja tärkeää. En kertonut, nyt vähän harmittaa.
Näin tänään hymyn, se oli melkein kuin unessa.
Paitsi parempi.
Se oli totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti