Syön kaapinperälle liian kauaksi aikaa unohtuneita kivikovaksi muuttuneita vaahtokarkkeja uittamalla niitä kahvikupissani niin että ne pehmiävät. Ne sulavat ja liukenevat hiljalleen kielen päälle.
Mitä tulee hiljaisuuden jälkeen? Tuleeko uusia ideoita, kokonaan uusia ajatuksia, jotain sellaisia tuntemuksia joiden olemassa olosta ei tiennyt? Löytääkö sitä jotain uutta kun oikein hiljentyy.
Enpä tiedä.
Sen verran olen viime päivinä oppinut, että täysi-ikäisyyskään ei aina riitä portsarin ohi pääsemiseen (jäätävän hyvä laskupää niillä muuten), rakkausrunoissa voi käyttää sanoja joita en lausuisi ääneen edes humalassa, Suomi ei vain voi pärjätä jääkiekossa kun vastassa on USA (tai venäjä), enkä vieläkään tunne onnistuneeni löytämään niitä oikeita vaihtoehtoja joista olisin oikeasti kiinnostunut (kutsut amkin pääsykokeisiin saapui ja niiden mukana paniikki).
Mutta ei mitään hätää, koska elämä on vasta edessä, Suomi johtaa Venäjää 1-0 ja maalilla on sankarini Raanta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti