Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.

Me emme saa haluta toisiamme,

niin että valehdellaan

Kotona koskaan rakkaillemme

Tämä on sääntö ensimmäinen

 

 

Emme saa sanoa toisillemme

mitäpä jos kaiken riisuisimme

Avaamme viimeisenkin portin

Tämä on sääntö numero kaks

 

 

Me emme saa katsoa toisiamme,

niin että totuuden paljastamme.

Laskemme sisään ja iäksi viereen

Tämä sääntö kolmas jo on.

 

 

 

Me emme saa tarvita toisiamme,

niin että vajotaan.

Emmekä elää voi omillamme,

tämä on sääntö lohduttomin.

 

 

 

Emme saa hylätä toisiamme,

entä jos sittenkin rakastumme.

Jos alussa yhdeksi meidät luotiin,

tämä on sääntö viimeinen.



Elämä on luopumista, omaisuuden vaihtumista hiljaisuuden kehtoon.

Miksi kaiken täytyy aina lopulta muuttua?
Miksi asiat eivät voisi jatkua samanlaisina loputtomiin, ainakin kaikki hyvät asiat.
Olen käännekohdassa, tilanteessa jonka jälkeen paluuta entiseen ei enää ole.
Vain muutama sana ja tuhoan jälleen kerran kaiken sen, mikä on minulle todella tärkeää.
Ei enää käsikädessä nukahtamista, ei hymyjä jotka saavat hehkumaan.
Väärinhän se olisikin, väärin kaikkia kohtaan.
Onko meidän tosiaan pakko nimetä tunteemme, tehdä tästä kaikesta totisinta totta.
Tiedän että on, mutta toivoisin silti että kaikki voisi jatkua niin kuin ennen.

En vieläkään ole hyvä sietämään muutoksia, en vieläkään pidä niistä.
Ja silti niitä tapahtuu elämäni jokaisena päivänä.

Kun pää on täynnä ja sydän tyhjää lyö, rakkaus minut sisältä syö.

En tiedä jaksaisinko oikeasti olla taas tässä pisteessä.
En tiedä haluanko oikeasti kaivata ja ikävöidä, yrittää löytää yhteistä aikaa, pettyä kerta toisensa jälkeen ja esittää että ei se mitään.
Mutta nyt on myöhäistä, koska en myöskään tiedä kuinka tästä mielentilasta pääsee pois.

En haluaisi alkaa vihata, en haluaisi olla vainoharhainen, en haluaisi olla tyhmä, mutta millainen minun sitten pitäisi olla. En taaskaan tiedä, kun en vain tiedä. Kukaan ei ole kertonut miten pitäisi olla, enkä minä itse tiedä.

Pitäisi lakata ajattelemasta, mutta en osaa.
Olen väsynyt ja silti niin täynnä toivoa.
En tiedä, enkä jaksakaan tietää.

Päiväni rientää kohti loppuaan, on ilo maallinen kuin varjo vaan.

Olen miettinyt kuolemaa. Olen miettinyt mihin me oikein menemme, kun aikamme täällä on tullut täyteen. Lakkaammeko vain olemasta, jatkammeko elämää jossain muualla vai onko olemassa taivas, jossa näemme taas kaikki ennen meitä lähteneet läheisemme.
Tavallaan uskon, että on olemassa paikka, kuten taivas, jossa kaikki ihmiset vielä kohtaavat toisensa. Toisaalta taas ajattelen, että me vain lopumme. Kaikki on taas niin kuin ennen syntymää. Ei ole tietoisuutta mistään, ei vain ole olemassa. Alamme joskus ja päätymme kerran.
Olisi hienoa, jos kuoleman jälkeenkin voisi vielä olla tietoinen tästä maailmasta. Pienenä aina haaveilin kuinka haluaisin istua enkelinä pilven päällä ja katsella sieltä ihmisiä. Ihmetellä kuinka maailma muuttuu ja kehittyy. Ajatus kaiken loppumisesta tuntui vain liian lohduttomalta.
Vaikka joskus toivonkin, että eläisin ikuisesti, olisi se todellisuudessa melkoisen pitkä aika tässä maailmassa. Toivon eläväni hyvän ja pitkän elämän, niin että kun aika tulee en enää pelkää kuolemaa. Toivon että ehdin nähdä ja kokea kaiken sen mitä haluankin, niin että voin sitten kuolla onnellisena.
Pienenä pelkäsin kuolemaa, itkinkin. Enää en. Nykyään keskityn tekemään elämästäni elämisen arvoista, sellaista jossa on jotakin muisteltavaa ja kerrottavaa. En haluaisi kuolla, en vielä pitkään aikaan. On vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa ennen kuin olen valmis sanomaan hyvästit maailmalle.

Kyllä minä muistan mille ihosi tuoksuu.

Kaupunkielämää ja yöllisiä kävelyitä pitkin sen katuja.
Eilen yksin tähtiä tuijottelemassa, tänään ystävän kanssa lumisateessa.
Kellon viisarit ja aika eivät ole viime päivinä merkanneet juuri mitään.
Minulla on salaisuus; se on tuoksuna villatakkini hihassa, hymynä suupielessäni, hyppynä sydämessä.
En vielä uskalla puhua siitä ääneen, en tiedä kuinka sen kaiken sanoiksi pukisin.
Minä vain hyrisen, hymyilen ja muistan hengittää.
Minä vain olen niin täynnä, niin täynnä tätä ihanaa tunnetta.

Mussa on sekaisin miinus ja plussa.

Elämäni on mahdoton yhtälö, jota en saa ratkaistua, en vaikka kuinka yrittäisin.
En ole koskaan ollut kovin hyvä matematiikassa, tai numerojen kanssa ylipäätään.
En saa lukuja täsmäämään, en osaa ratkaista mikä on lausekkeen x tai y.
Liian paljon muuttujia, liian paljon kaikkea.

Tuntuu etten pysty hengittämään, lasken mielessäni yksi plus yksi, saamatta koskaan mitään tulosta.
En tiedä mitä pitäisi tehdä, ahdistava hiljaisuus on kietoutunut puristavan tiukasti näihin huoneisiin.
En ole viime päivinä ollut hyvä kestämään, enkä ole tänäänkään.

Olen pieni ihminen, enkä sille mitään voi, parhaat hetket juoksee nopeaan.

En enää muista kuinka nukutaan, en kuinka silmät pitkän päivän jälkeen suljetaan.
Tuijotan ruutua, tuijotan sitä ja odotan että jotain tapahtuisi.
Tulisi joku joka sanoisi etten ole yksin, olisi joku joka valvoisi kanssani.
Ei ole ketään, vain minä ja talon yölliset äänet, muutama kynttilä valaisemassa pimeää.
Minä ja ajatukseni, jotka hiukan takkuavat väsymyksen alla.
Tuntuu että odotan, en oikein tiedä mitä, mutta odotan.

Odotan sinun läheisyyttäsi, kosketustasi, sinua.
Sinua minä odotan.

Jossain sataa valkeaa lunta.

Päätin tänään etten enää koskaan, koskaanikinäikinämilloinkaan, tee minkäänlaisia suunnitelmia. Minun elämässäni kun ne eivät koskaan kuitenkaan toteudu. Toisaalta olen tehnyt saman päätöksen kymmeniä kertoja aiemmin, enkä siltikään ole koskaan lakannut suunnittelemasta.

Milloin tulet joulukuu, että saan avata joulukalenterin ensimmäisen luukun.
Milloin tulet tämän jakson loppu, että pääsisin tästä stressistä ja inhottavista tehtävistä.
Milloin tulet helsingin reissu, että näkisin ja kokisin, hymyilisin.
Milloin, milloin, milloin.

Milloin me oikein näemme, jos emme koskaan?

Happiness feels a lot like sorrow.

Dumle-kaakaota ja uusi söpön keltainen puhelin.
Facebook viesteissä sydämiä ja sisällä hiljainen lakkaamaton hyrinä.
Hymy nykii suupieliä ja silloin tällöin suloinen ikävä kouraisee.
Elämä on vaihtanut iloisemmat värit ympäröimään minua.
On kuin minut olisi kiedottu ohueen valkoiseen harsoon, joka heiluu kevyenä tuulessa.
Kevyttä, niin kevyttä on elämäni.

Mutta jossakin tuolla, jossakin vielä paikkamme on mä lupaan niin.

Makaan lattialla ja kuuntelen Juha Tapiota, sivukorvalla myös Popin vinkuvaa hengitystä.
Ainoastaan kynttilät valaisevat muuten pimeää kotia, mekin olemme Einon uhreja.
Taivaalla on sentään suuri pyöreä kuu.
Minä ikävöin, Juha Tapio laulaa "Mä tahdon elää sen kaiken, kanssasi sun" ja mietin tahdonko minä.
Ainakin päivän kerrallaan jos ei muuta, joka päivä edes jonkinlaisen hetken, kanssasi sun.

Toivon suojelusta, lähetän ajatuksia yli kilometrien, ole varovainen.
Saimme sähköt, toivottavasti huomisesta tulee hyvä ja saan tuntea onnea.

Miks et ole lähellä niin kuin minä oon?

Olen elänyt päivän unessa ja aloittanut aamuni muistelemalla tekstailinko yöllä vai näinkö unta.
Olen leiponut kääretorttua ja kävellyt ulkona kameran kanssa, kenties kuvannutkin jotain.

Olen unessa ehkä vieläkin, olen ikävöinyt, olen miettinyt, olen tuntenut, olen vannonut.
Tänään olen tosiaankin ollut, olen ollut olemassa.

Makes me feel like I can't live without you.

En löydä sanoja, joilla kertoa.

On vain suunnaton tyhjyys.

 

Tänään satoi lunta, suuria valkoisia lumihiutaleita.

Olisin tahtonut mennä ulos ja ojentaa käteni kohti taivasta.

Tuntea lumihiutaleet kasvoillani ja silmäripsissäni,

kuin kyyneleet jotka lohduttavat väsynyttä.

 

On harmaata, on sateista, minä rakastan.

Hukuta mut unihiekkaan.

Olen aivan uuvuksissa.
On tapahtunut taas aivan liikaa, aivan liian lyhyessä ajassa, eikä tämä suinkaan ollut vielä tässä.
Lakkasin kynsiin punaista ja lilaa, väsyin kaupungilla seisoskeluun ja halusin vain istua.
Tuntuu siltä että tänä iltana nukahdan aikaisin syvään uneen, ainakin toivon nukahtavani.

Huomenna on pitkä päivä ja täytyy kohdata todellisuus, silmästä silmään.
Väsyn tähän ja ajattelen puuroutuneesti.
Kaikki näyttää niin synkältä, niin paljon synkemmältä nyt.

Väsymys on vallitseva.

I know I'm lost, but I'm waiting to be found.

Lupaan itselleni, useasti päivässä, lakkaan pelkäämästä.

Hengitän itseeni turvallisuutta, uskoa ja elinvoimaa.

Aloitan aamun katsomalla peiliin ja sanomalla "minulla on kaikki hyvin".

Haluan uskoa siihen, haluan todella.

 

Olo tuntui turvalliselta, ihan hyvältä, sellaiselta että luotan.

Tuntuu, että olen jonkun uuden alussa.

Ottamassa askelta tuntemattomaan, jonnekkin mistä en voi tietää.

Ensimmäistä kertaa se ei pelota, tunnen vain jonkinlaista iloa.

Sisälläni kuplii.

Daddy, daddy.

Isänpäivän kunniaksi, kerron teille minun isistä.

Isistä tulee mieleen maastopuvut ja lippikset. Metsästys, kalastus, marjastus. Kesällä veneretket, talvella luistelureissut ja se kun lammella oli napakelkka jossa isi sitten meitä pyöritti.
Olin jo pienenä sellanen isin tyttö, vaikka loppujen lopuks se sitten onkin aina äiti jota tarvitaan jos hätä iskee. Pienenä maailman turvallisin paikka oli moottorikelkan kyydissä isin jalkojen välissä. Siinä nukuin varmaan monet unet. Muistan myös kun menin isin ja ukin mukaan laskemaan talviverkkoja, illalla sit selitin äitille ihan tohkeissani miten se oikein tehdään.
Isin kanssa voi vaan olla ja istua hiljaa sanomatta mitään, kuunnella Eppuja ja juoda kahvii. Isi keittää ehdottomasti maailman parasta kahvii.
Joskus isi kiihtyy hetkessä nollasta sataan, vaikuttaa vihasemmalta kun onkaan ja ei se niin kovin hyvä ole tunteistakaan puhumaan. Mutta ei se haittaa, kyllä mie tiiän vaikka sitä ei koskaan ole ääneen sanottu.
Se on sellainen hassunhauska, maailman viisain ja paras isi ♥

En enää muista sua, en kaipaa sua, on marraskuu.

On ihmisiä, joille on helppo kertoa elämästään ja ajatuksistaan. Ihmisiä, joille kertoo aivan huomaamattaan kaiken, joskus vähän liikaakin. Ja sitten on ihmisiä, joille ei edes viitsi yrittää selittää, koska tietää ettei se mitään auta.
Useimmiten en enää usko, kun joku kertoo kuinka ihana olen. En uskalla uskoa, koska pelkään muuttuvani itserakkaaksi paskaksi tai sitten en usko että toinen on tosissaan. Pelkään uskoa.
On kuitenkin joitain ihmisiä joita uskon, itkettävän fiksuja, sellaisia joita vain haluaa uskoa.

Haluaisin olla huippu hyvä valokuvaaja, mutta en tunne olevani.
Tai sitten olen vain hurjan itsekriittinen ihminen, en tiedä.

I wonder what it's like to be loved by you.

Kävin kirjastossa lueskelemassa Eino Leinon runokirjoja, söin valkosuklaamustikkamuffinin ja katselin maailmanmenoa.
Eilen illalla pyörittelin mielessäni nimiä, yritin nukahtaa.
Vielä en ole varma minkä nimen lopulta valitsen.
Pyöräilin katuvalojen loisteessa, pysähdyin katsomaan valoja vedessä, tunsin pohjatonta halua soittaa ja ihan vain kysyä että mitä kuuluu.
En uskaltanut, kun en tiedä onko siinä mitään järkeä sitten kuitenkaan.

On hankalaa, kovin hankalaa, huomenna koulua kasista neljään.
Kietoudun suureen miesten t-paitaani ja nukahdan onnelliseen uneen.

Ja niin jos uskot, valo löytää sun luo.

Pelästyin kun tajusin kuinka paljon minusta näkee blogia lukemalla, jos vain osaa lukea oikein.
Toisaalta ehkei se ole ollenkaan niin huono asia, hyvä vain jos on sellaisia jotka uskaltavat nähdä.

Poltin itseni ruokaa laittaessani, kastuin koulusta pyöräillessäni, palapelinpalaset loksahtelevat paikoilleen.
Katsoin ihmisiä näyttämöllä ja kaipasin itsekin takaisin niihin hetkiin kun olen seisonut lavalla.
Sain ensimmäisen ikioman kamerani, sillekin kai täytyisi sitten keksiä nimi.
Se on pieni ja söpö ja vähän vielä pelottava, mutta kyllä minä siihen totun.

Ajoin pyörällä ja puhuin puhelimessa, juuri kun sanoin etten tarvitse kahta kättä ohjaamiseen, törmäsin tolppaan. Vähän niin kuin päivällä koulussa, juuri kun katselin raksapoikia ja ehdin sanoa että ooh, meinasin kompastua jalkoihini. Päivän opetus lienee ollut: älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. Tai jotain sen suuntaista. Nyt hiljenen.

Kauas pois, vie mut täältä johonkin pois.

Eilen minä itkin.

Istuin silmät kiinni, hengitin, tunsin musiikin, kuuntelin kuinka minua niin usein lohduttanut ääni laulaa "tämä ei ole laulu pahasta, tämä on vain rukous maailmasta" ja talletin jokaisen nuotin sydämeeni, sillä hetkellä tunsin oikeasti olevani elossa, tiesin että haluan olla.

Nauroin, bailasin, hymyilin, rakastin.

Voi Tuisku, Tuisku.

 

"Sä sydämeni veit,

se suru oli suunnaton,

mut tekisin kaiken yhä uudelleen"

 

Olen vieläkin ihan fiiliksissä ja tunnekuohu oli ja on jotain sanoinkuvaamatonta.

Tuiskulla oli pokkaa tulla ja aloittaa koko keikka tällä biisillä.

Itkin.

 

 

If you really want more, scream it out louder.

Miten paljon epätietoisuutta voi mahtua pieneen ihmiseen, saati sitten koko tähän suureen maailmankaikkeuteen. Niin usein huomaan vain vastaavani etten tiedä, etten osaa kertoa. Niin suuri epätietoisuus, niin pieni ihminen.
Sateiset päivät saavat minut ajattelemaan. Mietin ihmisiä, mietin sitä kaikkea minkä olisin voinut saada. Mietin hetkiä jolloin olen hymyillyt onnellisempana kuin koskaan, niitä hetkiä joiden katoavaisuuden olen ymmärtänyt mutta silti toivonut että ne jatkuisivat loputtomiin.
En muista enää kovinkaan hyvin, mutta hämärästi. Muistan kädet ympärilläni, ujon hymyn, kauluspaidan jossa oli ruutuja, tiukan halauksen ja sen kuinka se sai jalkani nousemaan irti maasta. Muistan sen onnen tunteen, muistan kuinka vain hymyilin.
Useimmiten mietin hetkiä, jolloin kaikki on hajonnut käsiin ja onni loppunut lyhyeen.
Pitäisi ehkä mieluummin iloita kaikista niistä ihanista asioista, että ne ylipäätään ovat tapahtuneet.

Kyllä minä vain rakastan, yhä edelleen, elämää.

Pray to God, he hears you.

"Minne sun täytyy noin juosta?
Pakkoko on kiiruhtaa?
Itsekö ohjaat vai muutko,
päivies suuntaa.

Haittaako jos joku pettyy,
jos mittojaan täyttää et voi?
Kuuntele se, mikä sisimpäs
tunnossa soi."