lauantai 2. marraskuuta 2013

If you really want more, scream it out louder.

Miten paljon epätietoisuutta voi mahtua pieneen ihmiseen, saati sitten koko tähän suureen maailmankaikkeuteen. Niin usein huomaan vain vastaavani etten tiedä, etten osaa kertoa. Niin suuri epätietoisuus, niin pieni ihminen.
Sateiset päivät saavat minut ajattelemaan. Mietin ihmisiä, mietin sitä kaikkea minkä olisin voinut saada. Mietin hetkiä jolloin olen hymyillyt onnellisempana kuin koskaan, niitä hetkiä joiden katoavaisuuden olen ymmärtänyt mutta silti toivonut että ne jatkuisivat loputtomiin.
En muista enää kovinkaan hyvin, mutta hämärästi. Muistan kädet ympärilläni, ujon hymyn, kauluspaidan jossa oli ruutuja, tiukan halauksen ja sen kuinka se sai jalkani nousemaan irti maasta. Muistan sen onnen tunteen, muistan kuinka vain hymyilin.
Useimmiten mietin hetkiä, jolloin kaikki on hajonnut käsiin ja onni loppunut lyhyeen.
Pitäisi ehkä mieluummin iloita kaikista niistä ihanista asioista, että ne ylipäätään ovat tapahtuneet.

Kyllä minä vain rakastan, yhä edelleen, elämää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti