Pelästyin kun tajusin kuinka paljon minusta näkee blogia lukemalla, jos vain osaa lukea oikein.
Toisaalta ehkei se ole ollenkaan niin huono asia, hyvä vain jos on sellaisia jotka uskaltavat nähdä.
Poltin itseni ruokaa laittaessani, kastuin koulusta pyöräillessäni, palapelinpalaset loksahtelevat paikoilleen.
Katsoin ihmisiä näyttämöllä ja kaipasin itsekin takaisin niihin hetkiin kun olen seisonut lavalla.
Sain ensimmäisen ikioman kamerani, sillekin kai täytyisi sitten keksiä nimi.
Se on pieni ja söpö ja vähän vielä pelottava, mutta kyllä minä siihen totun.
Ajoin pyörällä ja puhuin puhelimessa, juuri kun sanoin etten tarvitse kahta kättä ohjaamiseen, törmäsin tolppaan. Vähän niin kuin päivällä koulussa, juuri kun katselin raksapoikia ja ehdin sanoa että ooh, meinasin kompastua jalkoihini. Päivän opetus lienee ollut: älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. Tai jotain sen suuntaista. Nyt hiljenen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti