This is my life.

Mulla on tosi usein tunne, että en oo tyytyväinen elämääni. Kadehdin muita, koska miun mielestä niillä on asiat paremmin. Että niillä on elämä ja mulla ei oo mitään. Mutta eihän nekään oo tyytyväisiä elämäänsä, ne saattaa jopa vaikka kadehtii minnuu ja miun elämää. Ja nyt mie sit ajattelin listata asioita, jotka tekee miun elämästä just parasta.
Ensimmäisenä tulee tietysti perhe:

Meillä on aina niin mukavaa yhessä. Tää kuva on otettu viime hiihtolomalla, kun oltiin koko perhe Imatran kylpylässä viikko. Siellä oli ihan tosi mukavaa. Miulla on hassu isi, ja vielä hassumpi äiti ja sellanen aika tosi jees isosisko, joka opettaa mulle kivoja juttuja ja joskus vähä ärsyttävästi neuvoo, viisaampi kun on.

Sitten tulee aivan ylisöpöt mussukat:

Ensin ihana Popi, joka on elämäni mies. Meillä on tosi läheiset välit, kuten Popin ilmeestä huomaatte miten se nauttii tästä läheisyydestä. Se on söpöin kani, jonka tiiän ja rakastan sitä ihan hurjan paljon.

Ja sitten ihana pikkunen Jutta pulla. Se on kans niin söpö ja sulonen. Joillekin ehkä vaan muru, mut mulle koko pulla.

Sitten elämäni tärkeimpiä ihmisiä:

Mulla on maailman paras serkku, joka varmasti tykkää tästä edustavasta kuvasta. Mut tällästä meillä vaan aina on. Puhutaan paljon, nauretaan paljon ja viihdytään yhessä.

Ja sit miun ihana sisko kulta. Meillä on aina aika fiksuja juttuja, joita muut ei välttämättä tajuu. Mut ei se mitään, pääasia että meillä on hauskaa!

Sitten miun ihana rakas bestis, jonka kanssa on aina niin parasta. Meillä on kunnon inside jutut ja oikeesti ymmärretään toisiamme pelkästä katseesta tai puolesta sanasta. Joskus muiden on silleen aika vaikeeta seurata meidän keskusteluu ku puolet tapahtuu ajatuksissa. Ollaan koettu yhdessä niin paljon ja paljon on vielä edessä.

Okei, on tietysti paljon vielä muitakin asioita, jotka tekee miun elämästä miun elämän. Kuten mummo, sit kaikki muutkin serkut, kummit, sedät ja tädit. Sukulaiset on ehkä elämän tärkeimpiä asioita, ainakin mulle. Ne antaa tunteen, et kuuluu johonkin. Et on osa jotain. Et mulla on historia. Että mie en vaan oo joku irrallinen leijailija täällä maailmankaikkeudessa. Vaan että mulla on suku, mulla on juuret,  mulla on ihmisiä, jotka välittää miusta vaikka en näkis niitä usein. Että ne on silti olemassa, vaikka en ois koskaan nähny niitä. Silti ne on, ja se riittää.

Frohe Weihnachten!

Oih ja voi. Joulu tuli ja meni. Miten se aina niin nopeesti vaan pyyhkäsee ohi. Niin nopeesti et siihen ei edes ehdi tarttuu. Siitä ei kerkee saada otetta. Pienenä se oli aina niin täynnä taikaa. Koko se päivä kun oli jouluaatto, se kesti niin kauan. Nyt tuntuu et se vaan pyyhkäsee ohi. Muutenki koko joulun aika kesti joskus kauemmin. Tuntuu et joulupäivä ja tapaninpäiväkin vaan sujahti ohi. Ja vielä jouluaattonakin tuntu siltä, että joulufiilis on ihan kadoksissa. Ajattelin jo et nyt ei oo kaikki kunnossa, ku joulukaan ei enää tunnu miltään. Mutta sitten illalla kun istuttiin koko perhe olohuoneessa kynttilän valossa, ja tietysti joulukuusen, ja laulettiin joululauluja niin jotenki tuli sellanen olo, et tässä on joulu. Tätä se on. Rakkaat ihmiset ympärillä, joulukuusi ja paljon kynttilöitä. Sitten päästiinkin avaamaan joululahjoja! :) Mutta siinäki on nykyään sellanen ero, et antaminen on paljon hauskempaa. Se on niin ihanaa, ku kattoo toisen ilmettä, ku se avaa siulta saamaansa lahjaa ja ilahtuu oikeesti. Isillä ainaki oli hauskaa, kun sen paketista löyty bokserit, joissa lukee "meijän oma isukki" ja sit vielä Eppujen uusi levy (joka muuten soi olohuoneessa, ihana <3)

Tässä ehkä vähän hämärä kuva meidän jouluisesta olohuoneesta.

Ja tää oli meidän aivan ihanan makunen joulukakku. Se maistu ihan joululle, kun siinä oli niin paljon joulumausteita. Ja tuo päällyskiille oli glögistä. Mutta tuota ei kyllä oo enää, se loppu tänään.

Mutta kohta saakin jo rueta suunnittelemaan millasen kakun sitä tekis uudeks vuodeks. Ja nyt vois lähtee juomaan isin keittämää nami kahvii ja kuuntelemaan ihania Eppuja. Niihin ei vaan koskaan kyllästy.

"Ennen kuin oikein huomaatkaan, teen sinusta muusia
Ei sua pelasta ulkomaatkaan, ei USA, ei Gruusia
Nou, nou
Siis anna mun jo olla ja sulje suus kunnolla
Jos sä herjoja sanot uusia, niin teen sinusta muusia"

Usko.

Se on jännää miten nykyään ajattelee ihan erilaisia ja ehkä vähän jopa hassuja asioita, kun käy kirkossa. Eilen tosiaan oli kauneimmat joululaulut enon kirkossa ja onhan se jo aika perinteeks muodostunu käydä siellä, joka vuosi. Sitä saa ihan jotenki erilaisen rauhan tunteen nykyään kun istuu kirkossa. Siinä odoteltiin sen tapahtuman alkamista ja tuntu ihan ku oisin nähny sen kirkon ensimmäistä kertaa. Niinku oisin kattonu sitä jonkun muun silmin. Ja alttaritauluu kattoessani huomasin miettiväni, et tuossa alttarilla mie sit joskus sanon "Tahdon". Tuota käytävää mie kävelen häämarssin soidessa ja siellä käytävän päässä odottaa miun tuleva aviomies. Se tuntuu niin mahdottomalta ajatukselta nyt. Tuntuu siltä, et en koskaan voi saavuttaa mitään sellasta. Mut silti, kyllä mie joskus haluisin sellasenkin päivän viettää. Huomasin myös, että ennen se kaikkein tylsin osio, eli papin puhe, onkin nyt se kaikkein koskettavin. Siitä saa jotain sellasta outoo voimaa, sellasen tunteen, et kuuluu johonkin. Että on osa jotain suurempaa. Siellä oli myös sellanen kaheksan vuotias pikkutyttö, joka laulo yksin ihan ilman säestystä kaks lauluu. Sen esityksen jälkeen näin, miten mummot vaan pyyhki silmiään. Täytyy kyl sanoo et itelläkin alko itku poltella silmäluomia. Se oli vaan jotain niin kaunista. Enkä tiiä mistä se johtuu, mut aina kun pitää laulaa Maa on niin kaunis, niin minnuu alkaa ihan kauheesti itkettää. Siinä laulussa on vaan jotain sellasta, joka saa tajuumaan miten kukaan ei ole täällä ikuisesti. Että jokainen joutuu täältä joskus lähtemään, mut silti elämä jatkuu.
En tiiä miks, mut mulla on nykyään muutenki itku aina  tosi herkässä. Jos katon jotai ohjelmia, jotka on surullisia tai elokuvia, niin voi olla melkein varma et alkaa itkettää. En vaan uskalla antaa sen itkun tulla, koska tuntuu et jos alotan niin en pysty ollenkaan lopettaa. Se ei oo mitään kaunista itken pari kyyneltä itkuu vaan se on ihan oikeesti jostain syvemmältä kumpuuva tarve itkee. Ehkä se on vaan tää elämänvaihe kun on niin kamalasti kaikkee. Joutuu kokoajan olemaan niin skarppina, että jos vähänki antaa sille periks, niin se on menoa sit.
Ihanaa, ihan kohta on joulu! :)

Popikin on jo ihan joulutunnelmissa!

Everybody is happy now.

Okei, tässä sitä sitten ollaan. Matkalla kohti viimeistä rutistusta. Tänään alko ekaa kertaa tuntuu siltä, että ei tää lukion loppuminen olekaan pelkästään hyvä juttu. Se on niin kauan ollu koko elämä. Tulee ikävä kaikkia rasittavimpiakin ihmisiä ja opettajia. Tulee ikävä sitä koulun yhtä ja ainoaa käytävää, jossa aina soi musiikki. Tulee ikävä niitä luokkia. Tulee ikävä ihan kaikkee. Jopa sitä kun aina on ihan tosi kylmä ja mihinkään ei mahdu edes istumaan. No joo vähän jos taas oon asioiden edellä, mutta kokemuksestahan sen tiedän, yks jakso on sama asia ku yks hetki. Ennen kun huomaankaan se on ohi.
Miten mie aina tälleen jakson alussa oonkin niin innokas. Teen läksyt oikein kunnolla ja varmasti oon innokas opiskelija. Mut sitä ei kestä ku ekan viikon, sit ei vaan enää jaksa. Toivosin vaan, että jaksasin nyt opiskella tän viimesen jakson silleen, että en sit keväällä mieti, et kumpa oisin ollu ahkerampi ja kumpa oisin lukenu enemmän.
Näin jakson ekana päivänä saadaan aina ihan liikaa infoo tulevasta jaksosta. Tulee suoraan sanottuna ähky olo ja ihan ku ois päälakeensa myöten hukkunu läksyihin ja tehtäviin. Nyt kun vielä tää autokoulukin on tässä, niin lisää vaan stressii. Mutta tänään enkun tunnilla kuunneltiin tää biisi ja kun kuuntelin sitä, mulle tuli olo, että kyl mie selviin. Että mie pystyn siihen, kunhan vaan muistan olla happy!
http://www.youtube.com/watch?v=fwg27CwMDSs

Ajelehdin.

Mie ajelehdin vailla päämäärää. Ajelehdin läpi satojen kojujen, joissa esitellään erilaisia kouluja. Ajelehdin läpi tuhansien esitteiden ja lehtisten, jotka kertovat erilaisista opiskelumahdollisuuksista. Ajelehdin läpi kymmenien ihmisten, jotka yrittää antaa mulle vaihtoehtoja ja erilaisia näkökulmia. Ajelehdin tarttumatta mihinkään. Saamatta mistään otetta. Saamatta otetta edes niistä tuhansista karkeista, kynistä, heijastimista, hammasharjoista tai huulirasvoista, joita siellä jaetaan. Kaikki luisuu sormien läpi. Oon siellä tuhansien ihmisten keskellä, jotka näyttää ylhäältä päin värilliseltä ihmismereltä. Tuntuu, kun kattelisin sitä kaikkee jostain yläpuolelta. Nään itteni siellä, orpona ja eksyneenä pisteenä keskellä sitä kaikkee valtavaa suuruutta. Keskellä sitä vellovaa merta, joka hukuttaa miut, jos en oo varuillani. Kaikilla muilla on päämäärä, ne tietää mihin on menossa. Ne tietää mitä ne haluaa. Mie oon sellanen suuri kysymysmerkki. Oon kuin mustikka tuhansien mansikoiden keskellä.
Oli ihan kivaa eilen Helsingissä. Käveltiin pitkin suuria katuja ja haisteltiin sen suurkaupungin tuoksuu. Kuunneltiin sen ääniä. Miten raitiovaunut huristelee, autot tööttäilee ja ihmiset kävelee päin punasia. Vaikka totesinkin, että se taitaa olla vähän liian suuri city miulle. Kun on tälläsen pienen kylän tyttö niin Joensuussakin taitaa olla jo cityy ihan tarpeeks. Vaikka en voi kyllä sanoo, etteikö Helsinki ois aivan ihanan näkönen pimeellä, kun tuhannet valot valasee sitä. Ja varsinkin näin joulun alla, kun siellä on vielä kauheesti jouluvaloja. Ja entäs sitten valaistu maailmanpyörä siellä jossain loistamassa, tykkään niin paljon. Vitsi kun oisin saanu siitä kuvan, koska sitä on niin vaikee sanon kuvailla. Mutta tietysti kännykästä oli just akku niin lopussa, et ei voinu kuvia ottaa.
Jos eilisestä nyt jotain hyötyy tulevaisuuden kannalta sit ois ollu niin ainakin sain selville, et en haluis asuu Helsingissä. Et en haluu lähtee niin kaus täältä. Kyllä mulle Joensuukin riittää. Tykkään olla täällä, kotona, Pohjois-Karjalassa.

Onni.

Mitä on onni? Onko se sitä, kun voi ite päättää omista asioistaan? Onko se sitä, kun saa syödä oikein hyvää suklaata ja juoda kahvii? Onko se sitä, kun saa vaan olla ja kukaan ei tule kysymään sulta et miks sie vaan oot? Onko se sitä, kun ei tarvii tehä yhtään mitään? Vai onko se sitä, kun siulla on joku joka pitää huolta? Joku, joka kysyy joka päivä mitä sulle kuuluu, joku joka lohduttaa jos on paha olla? Onko se sitä, että siun ei tarvii selvitä kaikesta yksin, että aina on joku jolta voi pyytää apuu?
Tällä hetkellä onni on ehkä sitä, että kaikki kouluhommat ois tehty. Ei tarviis stressata mistään. Ulkona ois ihanan valkosta ja hiljalleen satas lunta. Ikkunassa palas jouluvalot ja pöydällä kynttilöitä. Ois sellanen sininen hetki, johon toivos voivansa jäädä. Se ois aika täydellinen hetki.
"Sitäkö onni on, olla vaan onneton?"

Riitän.

Mistä tuleekin aina tunne, että en riitä. Että miun pitäs olla parempi. Miun pitäs yrittää enemmän, että oisin jotain. Vertaa itteeni aina muihin. Jokaikisessä asiassa tunnen olevani huonompi, kuin muut. Jos jotain oon mielestäni tehny hyvin, niin se tunne katoaa, ku nään miten joku muu sen asian on tehny. Tiedän, että ei miun tarvii olla paras. Että ei miun todellakaan oo mitään järkee verrata itteeni muihin. Mulla on omat tapani toimii, eikä miun edes tarvii olla niinkun muut. Oon oppinu hyväksymään oman tasoni ainaki koulussa jollain tavalla. Tiedän, että vaikka lukisin kokeisiin en silti yllä samoihin arvosanoihin, joihin jotkut kaverit yltää lukematta. Se ei silti tee miusta yhtään huonompaa, kyllä mie riitän.
Ja mistä tulee tunne, että mie en oo mitään. Tunnen itteni niin merkityksettömäks. Enkä todellakaan tajuu miten se on mahollista. Mulla on niin paljon ihania ihmisiä miun ympärillä, joille oon korvaamaton ja elintärkee. Tiedän sen, koska ne on kertonu mulle sen. Mut silti vaan on sellanen olo, et miulla ei oo mitää merkitystä tässä elämässä. Niinkun Tuisku sanoo: "Tuttavaksi jäi paniikin tunne, että en oo kukaan, en ees olemassakaa". Siltä miusta aina välillä tuntuu.
Vihdoinkin, ulkona sataa lunta. Toivottavasti se tällä kertaa myös jää maahan. Laitoin tänään jouluvalot ikkunaan ja nyt ku tulee vielä lunta niin joulutunnelma on taattu.
Vaikka joulunodotus ei enää olekaan samanlaista, ku pienempänä niin silti oon aika innoissani. Joulussa on vaan sitä jotain. Ehkä eniten se tunnelma kun kaikkialla on vaan niin rauhallista. Tulis vaan paljon lunta ja valkonen joulu. Tykkään!

Sade.

Niin no joo, ei nyt ois tietenkään ollu mitenkään kivaa, jos tuolla ulkona ois ollu vähän lunta. Nyt on sitten taas tuollanen kunnon loskamasennusvettäsataa-keli. Vaikka onhan vesisateessakin ne omat hyvät puolensa, kai. Niitä on vaan huomattavasti helpompi keksii, sellasesta ihanan viileestä kesäsateesta kun tälläsestä kylmästä sateesta. Varsinkin kun ulkona on sitten niin kauheen pimeetä ja voi masennus. Nyt ois sitten tosiaan kirjotuksista 1/6 kunnialla suoritettu. Ei oiskaan enää ku 5 ainetta jäljellä. Mut toisaalta siihenkin on kuitenkin vielä aikaa. Tällä hetkellä pitäs kai olla enemmän huolissaan tiistaina alkavasta koeviikosta. On tullu aika paljon noita poissaoloja autokoulun takia ja nyt sitten pitäs pikkusen itseopiskella et pääsis kokeet kunnialla läpi. Jotenkin vaan tuntuu, et tää viimenen lukio vuosi on valunu ihan hukkaan. Mulla on hävinny koko ote opiskeluun. Se on vaan aina sitä, no mie sit huomenna, no mie sit ens viikolla, no mie sit ens jaksossa. Tajusin täs yks päivä, et ens jaksossa mulla onkin sit ongelma. Kun se on viimenen jakso, niin en voi enää sanoo et mie sit ens jaksossa. Miun on siis pakko alottaa opiskelu vihdoin ja viimein. Apua!
Miks ulkona ei vois olla lunta. Oli niin ihana fiilis, ku käveli kotiin tuota meidän lumista tietä pitkin ja oli niin kaunista ja niin talvi. Sitten ku tuli kotiin niin sai kuunnella Tuiskun uutta Minun Jouluni 2 levyy. Se on vaan niin ihana. En voi olla rakastamatta niitä sanotuksia tai sitä musiikkii. Ja kun kaiken kruunaa se Tuiskun niin taivaallinen ääni, en voi olla itkemättä. Tuisku on vaan niin täydellinen.

"Sinä Armias taivahasta
tue jokaista pientä lasta
Tämä ei ole laulu pahasta
tämä ei ole laulu pahasta
Sinä Armias taivahasta
tue jokaista pientä lasta
Jos on onneton,
on ainakin toivoa paremmasta"

Jotenkin vaan tykkään tuosta viimesestä lauseesta.

nonalcoholic.

Kyllä taas oli mielenkiintosta kuunnella koulussa kakkosten poikien juttuja siitä, miten viikonloppuna taas vedetään kännit ja sit valmiiks jo mietitään miten kamala olo tulee olemaan sunnuntaina. Mie en vaan älyy, et miks sitten pitää edes juoda jos se kerran on niin kamalaa. Ihan ku se ois jotenki pakollista et jos meet pikkujouluihin tai muihin juhliin niin siun on pakko vetää kännit.Mie en oo jotenki koskaan älynny tuota alkoholin juomisen ja kännien vetämisen hienoutta. Vanhojenjatkot meni ihan kepeesti selvinpäin ja hauskaa oli. Enkä varmasti abiristeilylläkään tule olemaan humalassa. Mie en vaan tarttee alkoholii siihen et voisin pitää hauskaa. En edes usko et mulla ois kovinkaan hauskaa kännissä. Sokerihumala on se kaikista paras ja toimii aina. Vähä vielä yliväsymystä siihen niin eiköhän noita promilleja jo lienekin veressä. Tuntuu vaan niin idiootilta kuunnella kun ihmiset puhuu juomisesta ihan ku jostai itsestäänselvästä asiasta. Onkohan ne koskaan edes tullu ajatelleeks et ei kukaan varsinaisesti niitä pakota juomaan. Voishan ne jättää sen pullon hankkimatta. Mutta ei niillä vaan riitä pokka siihen. Kun muutkin juo, niin ei voi olla juomatta.
Mie oon ehkä siinä mielessä onnekas, et oon löytäny ystävän, joka ajattelee samalla tavalla kun mie. Ja on ehkä jopa vielä vähä jyrkemmin sitä juomista vastaan. On paljon helpompaa pysyy omassa kannassaan, ku joku on samaa mieltä. En mitenkään tuomitse ihmisiä, jotka sitten harrastaa juomista enemmänkin. Sehän on jokaisen oma asia. Mutta en vaan tajuu miks sen pitää olla niin pakollista. Nää kakkosen pojat kun pikkujouluja suunnitteli, niin siellä nostettiin esiin myös sellanen idea, et laitetaan mukaan pääsy ehdoks juominen. Että sinne ei sais edes mennä jos ei aio juoda. No okei, ei ne nyt tätä ehkä tosissaan tarkottanu, mut silti. En vaan ymmärrä.
Eikö ihmiset ymmärrä, et  alkoholi tuhoaa aivosoluja. Ei ehkä kannattas ihan joka viikonloppu juoda niin paljon et filmi katkee. Ei ne alkoholijuomat edes ole niin kovin erikoisen makusia. Limppari ajaa ihan saman asian. Tai alkoholiton siideri. Ja jos minnuu nyt joskus ärsyttää tai surettaa, niin ei, ensimmäinen ajatus ei ole et lähen juomaan pään täyteen. Ensimmäinen ajatus on mussuttaa kokonainen suklaalevy ja senkin jälkeen on kyllä jo ihan tarpeeks paha olo.
Lähinnä oon ylpee siitä, et en oo koskaan ollu humalassa. Jotenkin miusta tuntuu et joskus se vielä kääntyy mulle eduks tai no onhan se sitä jo nyt. Joidenkin mielestä se saattaa tietysti olla enemmänkin häpee, ku ylpeyden aihe. Vaikka aika monihan on sitä mieltä et ei kannattas juoda, mut silti ne tekee niin. Ja taas kerran en ymmärrä, et miks ne sit juo.
Monet kyselee et oonko mie joku absolutisti tai jotain, ku en juo. Mut en mie nyt itteeni sellaseks laskis. Kyllä mie voisin juoda jos haluisin, mut en vaan älyy miks tekisin niin. Alkoholi maistuu pahalle, aivosolut tuhoutuu ja pahimassa tapauksessa seuraava päivä on aika kamala. En tiiä mistä mie oon tälläsen elämänkatsomuksen hankkinu, kun ei meillä nyt kotonakaan kukaan ole absolutisti. Mut miusta tää elämä on vaan aika hauskaa näin, kun ilman viinaakin voi olla hauskaa.

Olen pieni.

Mie oon ihan oikeesti pari viime kuukautta ajatellu et oon jo kauheen vanha ja lapsuus on ohi ja nuoruus on ohi ja kaikki on ohi. Sit tuli tällänen todellisuuteen palaaminen, ku tajusin et oon oikeesti vasta lukiossa. Mulla on kirjotukset vasta edessä. Jotkut miun serkuista sen sijaan on kirjottanu ylioppilaaks jo jotai 20 vuotta sitten ja niillä on työt ja perheet ja omat kodit. Mie oon vielä niin alussa. Kaikki on vasta edessäpäin. Niin paljon asioita kokematta, niin paljon näkemättä. Tänään oli abipäivä ja siellähän oli paljon kivan näkösiä tyyppejä ja hyvän makusia karkkeja. Ja siinä taas yks niin fiksu kommentti, joka paljastaa miun todellisen iän. Niin naiivi, niin vailla huolia siitä, et hei ihan oikeesti pitäs keväällä johonki kouluun hakee vaikkei pääsiskään et sais edes jotai opintotukee. Eiku mitä se on.. No rahaa kumminki. Niinpä niin. Taitaa mulla olla vielä aika paljon opittavaa tästä elämästä, ennen ku voi sanoo et oon liian aikuinen. Mut on vaan aika ihanaa olla tällänen pieni ja viaton vielä edes hetken. Oottaa joulukuuta et sais rueta avaamaan joulukalenterin(jota en vielä omista) luukkuja, oottaa et satas kunnolla lunta niin vois mennä laskee mäkee ja ottaa lumihiutaleita kiinni. Kattoo muumeja ja käpertyy äitin kainaloon. Kyllä se oma elämä ja itsenäisyys siellä odottaa, mihinkäs tässä kiire. Valmiissa maailmassa.

Pimeys.

Eihän se opolla käynti paljon tulevaisuutta valassu. En tiiä nyt yhtään sen enempää ku eilenkään mitä vois hakee opiskelemaan. Jotain täysin hulluja ajatuksia vaan tuli, joita en oo koskaan sanonu kellekään. Paitsi tänään sit opolle. Rupes ihan pelottamaan, et mistä mie oikein löydän itteni vuoden päästä.
Kävin sit myös nolaamassa itteni enkun opettajan edessä, ku kävin edes kysyy et pitäskö miun kirjottaa terppatieto lisäks et voisin saada enkun kompensoimalla läpi, jos en muuten. Tyhmä kysymys, niinpä. Kyllä mie tiiän et oikeesti mulla on hyvät mahikset päästä se läpi. Et ei mulla oikeesti oo mitään hätää, mut silti minnuu pelottaa. Oon vaan niin surkee niissä ylkkärivihkoissa. Aina ku tarkistetaan, niin saan vaan merkata väärinmerkkejä sinne. Ehkä neljä kohtaa kymmenestä oikein. Ja kuuntelut ne vasta huonosti meneekin. Mutta silti niin moni muukin sen on päässy läpi ja mie sentään teen töitä enkun eteen. Luen kokeisiin ja näin. Joten nyt miun pitäs vaan lopettaa tää hölmö panikointi ja luottaa siihen, et mulla on riittävät taidot, kun opekin oli sitä mieltä, et epäonnistumisprosentti on todella pieni. Enkä aio kirjottaa sitä terveystietoo, koska muutenkin on jo viis ainetta kirjotettavana keväällä ja keskityn sit lukemaan sitä enkkuu.
Voi kun tulis jo lunta. Ei tunnu yhtään marraskuulta, ku on niin mustaa tuolla ulkona. On niin kamalan pimeetä ja jotenkin se pimeys on niin tukahduttavaa, ku siellä ei oo yhtään valoo.
Joulukin on jo ihan lähellä ja lunta ei vaan näy. Vaikka tänä syksynä ei kyllä tullu ees sellasta kauheeta syysmasennusta niinkun joskus on tullu. Oli vaan niin paljon kaikkee et ei ehtiny masentelemaan. Kohta vois rueta miettii joululahjoja, ja laittaa jouluvalot ikkunaan. Saa polttaa kynttilöitä ja juoda glögii. Voi joulu, tule pian!

Vuodet.

Niinpä niin. Se siitä miun blogin kirjottamisesta. Tuntuu et aivot lyö ihan tyhjää aina kun yritän tänne jotain kirjottaa. Oli ihan kiva päivä, vaihteeks koulussakin tuli käytyy. Huomenna sit taas autokouluu, niin ja pitäs käydä opolla. Ihanaa, miun lempipuuhaa, puhutaan tulevaisuudesta. Niin ja perjantaina onkin abipäivä. Siellä sit taas mietitään vaan jotai tulevaisuutta. Kiva, kiva.
Tässä elämäntilanteessa on ehkä vaikeinta ikinä olla onnellinen siitä mitä just tällä hetkellä elämässä on. Kotona olo ahistaa ja tuntuu et haluis vaan jonnekki kauas täältä. Koulu ahistaa ja tänään just totesin et hienosti on mulla nyt kyllä hävinny koko ote tuohon opiskeluun. Ja muutenki on niin puolikas olo. Miun elämästä vaan puuttuu niin paljon. Haluisin jonkun, jonka kainaloon vois käpertyy kun pelottaa. Joka lohduttas kun minnuu itkettää. Joka ois vahvempi kun minä, ja pitäs miut pystyssä. Mut mulla ei oo ketään sellasta. On vaan ihmisiä, joita mie pidän pystyssä parhaani mukaan tai sit niitä, joita en kehtaa vaivata ainaisilla samoilla ongelmillani, jotka ei edes muutu yhtään mihinkään suuntaan. Tuntuu vaan et pitäs lähtee kauas, jotta vois nähä lähelleen. Että tietäs missä ois hyvä olla. Sellanen pieni tauko ihan kaikesta kiireestä ei tekis pahaa. Kuukaus jossain rauhassa ja hiljaisuudessa ilman puhelinta ja nettii. Sais vaan olla yksin ja miettii et kuka oikeesti on. Mistä tulee ja mikä miun tarkotus on. Mitä haluun elämältäni, mitä haluun saavuttaa ennen kuolemaani. Kuinka suuren jäljen haluun tähän maailmaan jättää. Just nyt  ei vaan oo kauheesti mahollisuutta lähtee tästä yhtään mihinkään. Ootan vaan niin sitä päivää ku lukio on ohi ja voin olla tekemättä mitään. Tää on vaan jotenkin aika hektinen elämäntilanne.
On niin monia asioita, joista ei tiedä vielä mitään. Missä mie asun muutaman vuoden päästä, kenen kanssa, mitä mie teen, onko mulla oma perhe. Vuosikin on niin tajuttoman pitkä aika ja siinä ehtii tapahtuu ihan valtavasti kaikenlaista. Kuten tääki nyt loppuu kohti juokseva 2011. En ois todellakaan tammikuun ekana päivänä uskonu, et mulla ois tälläset muistot tästä vuodesta. Tavallaan tää on ollu ehkä niitä mieleenpainuvimpia vuosia miun elämässä. Parhaiten on ehkä jääny mieleen vanhojentanssit ja jatkot. Sekä hyvällä että pahalla tavalla.
Mutta kuitenkin elämä on vaan tässä ja nyt. Menneisyyteen ei pääse takas ja tulevaisuudesta ei voi tietää. Silti on vaan vaikeeta keskittyy tähän hetkeen. Varsinkin kun tuntuu et koko elämä alkaa vasta joskus puolen vuoden päästä. Tää on vaan tällästä pakkopulla aherrusta. Silti pitäs muistaa et mie oon nyt tässä ja toista kertaahan en tätä tule elämään. Se on tässä ja nyt. Niinkun joku viisas on sanonu: "Ei huomista, ei eilistä, vain tämän hetken voi nähdä peilistä."

Täysikuu.

Taivaalla on täysikuu ja siitä tuli mieleen runo, jonka joskus kirjotin. Sinä iltana oli täysikuu ja se oli ehkä yks parhaimmista illoista ikinä elämäni aikana. Kaikki oli niin erilaista ja ihan ku jotai elokuvaa. Tää runo kertoo siitä illasta.

Ilta
Sinä iltana kaikki oli toisin.
Taivaalla loisti täysikuu.
Tuhannet tähdet tuikkivat.
Kirpeä pakkanen narskui lumessa.
Mutta ne eivät koskettaneet meitä.
Olimme keskellä erilaista,
lämpimämpää tunnelmaa.
Musiikki soi ja ihmiset tanssivat.
Naurua ja puhetta riitti.
Siinä me vain olimme.
Kaksi niin erilaista,
mutta kuitenkin niin samanlaista.
Siinä me seisoimme toistemme sylissä.
Enkä tiennyt, että se oli ainutlaatuinen hetki.

Niinpä. Se oli vaan sellanen unenomainen hetki elämässä, johon toisinaan kaipaa niin kovasti takasin et sattuu. Tietyt biisit tuo sen niin elävästi mieleen. Tietyt muistot, tuoksut, äänet. Sitä vaan kaipaa takasin ja samalla tietää et ei elämää ole kun edessä päin. Saa muistella mut takas ei pääse. Nyt pitää lähtee kuutamokävelylle. Siellä ei tartte edes taskulamppuu. Kerranki meilläkin on katuvalot täällä korvessa.

Äiti on paras.

Tänään sitten romuttu sekin lapsenomainen mielikuva miun päästä. En tiiä oonko ainut, mut oon kyllä aina tähän päivään asti luullu et pankeissa on sellaset älyttömät pankkiholvit ja kaikki ihmisten rahat on niissä. Sitten selvis et ei ne rahat todellakaan ole siellä, vaan jos jotain laittaa säästötilille niin pankki vaan heivaa ne rahat eteenpäin. En oo tätäkään ennen sinänsä miettiny, mut jotenkin oon vaan olettanu et ne rahat säilytetään pankeissa. Vähä niinku Roope Ankan rahasäiliö. On tietysti hyvä huomata et on tästä koulunkäynnistä vielä jotain hyötyykin, ku oppii uutta.

Eilen illalla tajusin miten paljon oman äidin mielipiteet ja periaatteet oikeesti vaikuttaa siihen mitä ite ajattelee. Äiti on mm. takonu miun päähän et valkosia vaatteita tai kenkiä ei kannata ostaa, koska ne menee ihan tosi helposti likaseks, mustat vaatteet taas on kauheen synkkiä ja niistä tulee ihan hautajaisfiilis. Lisäks äiti ajattelee aina kaiken tosi käytännöllisesti, kuten et ei kannata ostaa korkkareita ku niillä on vaikee kävellä ja kaikki ostopäätökset pitää osata perustella hyvin. Turhia tavaroita ei ostella. Sen huomaa miten ite ajattelee sitten asiat aina tältä kannalta. Vaikka nuo tuntus miten tyhmiltä ja idioottimaisilta asioilta niin silti ne on iskostunu mieleen. Ite en ajattele läheskään niin käytännöllisesti kun äiti. Ajattelen enemmän tunteen kannalta. Jos joku tuntuu hyvältä ajatukselta niin toteutan sen. Kuten  leggingsit ja minishortsit -20 asteen pakkasessa, kunhan äiti ei vaan nää mitä mulla on päällä ku lähen ulos ovesta,  tai sit älyttömän kalliit valkoset kengät, jotka on likaset heti ekan rapakon jälkeen.
Se on jännä miten vielä tänkin ikäsenä vaan miettii et mitähän se äiti tästä sanos, tai et äiti ei tykkää jos teen näin. En tiiä pystynkö ite koskaan olemaan noin vahva ja tukeva äiti, kun miun äiti on. Vaikka sillä ois itelläänki vaikeeta, aina se vaan jaksaa lohduttaa meitä. Äiti seisoo tukena ja uskoo ja luottaa. Sillon kun itestä tuntuu että ei jaksa, äiti halaa ja lohduttaa. Ihailen sitä miten joku voikin olla niin vahva. Ehkä sitä vaan haluaa suojella lapsiaan omalta tuskaltaan ja piilottaa sen.

Joo, mut mulla taas tässä tosi hyvin nuo kouluhommat edistyy. Varmaan pitäs tästä siirtyy läksyjen pariin. Ihanaa, mutta kuulemma enää 100 päivää koulua jäljellä. Siinä on sata liian paljon ja sata liian vähän.

Tätä hetkeä ja tulevaa.

Tässä sitä sitten ollaan, nimittäin bloggaamassa. Oon aina tykänny tosi paljon kirjottaa ja päiväkirjaan onkin mukava purkaa ajatuksia, mutta nyt sitten vaan tuli tällänen kokeilunhalu et mitäpä jos minäkin tekisin oman blogin. En välttämättä kyllä ehi usein kirjotella, kun koulu vie niin paljon aikaa, mutta jos aina sillon tällön kuitenkin.
Oon huomannu jo useampaankin otteeseen itessäni sellasen piirteen et ajattelen liikaa. Oli asia sitten mikä hyvänsä en voi olla ajattelematta sitä. Se on noin niinku pitemmän päälle aika raskasta. Varsinkin kun useinkaan sen asian ajattelu ei johda yhtään mihinkään. Yleensä sit puran sitä asiaa kirjottamalla päiväkirjaan ja se auttaa ainaki jonkin verran. Joskus saatan myös kirjottaa siitä runon tai sit novellin. Kirjottaminen on itelleni ainaki aika hyvä tapa käsitellä asioita.
Mulla on nyt tässä tällänen muutosten vuosi menossa. Keväällä ois tavoitteena päästä ylioppilaaks ja tää viimenen lukio vuosi aiheuttaa kyllä aika paljon erilaisia stressinaiheita. Pitäs jaksaa opiskella ahkerasti, koska kohtahan tää jo loppuu. Kirjotukset pelottaa ja se miten niihin jaksaa lukee ja et meneehän ne nyt läpi. Ja sitten vielä se suurin kysymys, joka on jo tässä vaiheessa jokaisen sukulaisen ja tuttavan huulilla. Nimittäin: Mitä sie meinasit sitten lukion jälkeen? Se on jotenkin tosi ahistavaa et aina ku meet jonnekki kylään tai näät tuttuja niin voit olla varma mistä keskustellaan. Sit kaikilla on tietysti vielä ihan tosi paljon hyviä neuvoja sen tulevaisuuden suhteen. Mulla itelläni ei taas oo hajuukaan mitä mie teen. Miun tulevaisuuden suunnitelmat ikään ku loppuu siihen paikkaan missä kirjotukset loppuu. Sen jälkeinen elämä on ihan hämärän peitossa. Miten ihmeessä mie edes tässä kaikessa kiireessä ja stressissä ehtisin miettii jotain jatko-opiskeluja. Ihan voin sanoo et kaikki energia menee kyllä läksyihin ja siihen et sais edes jonkilaista motivaatioo pidettyy yllä. Oikeestaan miun suurin huoli on tällä hetkellä et pääsenkö mie ylipäätään ylioppilaaks. Miulle riittäs ihan vaan se, et saisin keväällä painaa lakin päähän. Tietysti tulevaisuus on hirmu tärkee ja miun parastahan kaikki vaan ajattelee, mut jotenki ei kauheesti inspaa tässä vaiheessa ruveta ajattelemaan jotai pääsykokeita ja muita ku kirjotuksetkin on vielä edessä päin.
Ois niin ihanaa vaan leijuu vapauden tunteessa tekemättä mitään. Sais vaan nukkuu ja ihmetellä maailmaa ilman et ois kauhee stressi koko ajan päällä. Jotenkin sellanen kunnon irtiotto täältä tekis hyvää. Pitäs lähtee kauas et vois nähä lähelleen.
Tää abivuosi on niin täynnä muutoksia ja kaikkee et ihan hirvittää. Varsinkin kun kaikki tuntuu olettavan et mie tiiän,mitä siellä tulevaisuudessa on ja mulla ei oo aavistustakaan.