Ei ole mitään sanottavaa.
Tai olisi, paljonkin, mutta niille jotka eivät minua tahdo enää kuulla.
Jokaikisessä lauseessa minä huudan rivien välistä "vieläkö sinä tahdot minut, jos tahdot niin ota, mutta ota pian, ennen kuin joku toinen minut vie", aina kun juttelemme sitä minä ajattelen.
Jos ääneen sen sanoisin, vastaukseksi saisin vain pitkän loppumattoman hiljaisuuden.
Hiljaisuus tappaa minut, se ettei asioista voida puhua niiden oikeilla nimillä, ettei uskalleta sanoa "minä rakastan, minä tahdon, minä en pelkää".
Liian usein meiltä jää tärkeät asiat sanomatta.
Ja sitten kun uskallan avata suuni, paljastaa jotakin sisimmästäni, kertoa sen mikä on todella tärkeää, saan vastaukseksi vain hiljaisuutta.
Pitkää loputonta hiljaisuutta.
Se jatkuu läpi vuosien, hitaasti se jäytää rinnassani, tekee minuun reikiä, syö uskoani sanojen voimaan.
Päätän, etten enää koskaan sano mitään.
Ja siinä se vain leijuu välissämme käsinkosketeltavana; suuri, kaiken peittävä hiljaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti