Enkä opi sanomaan, et kaipaan, vaikka pyydätkin.

On hyvä, että on ystäviä joilta kysyä, kun itsestä tuntuu siltä ettei todellakaan tiedä. Niin monenlaisia mielipiteitä ja voin jo melkein etukäteen arvata mitä mieltä kukakin on. Jokainen oli kuitenki yhdestä samaa mieltä, kovin on hämmentävää tämä tämmöinen.

Juttelin äitin kanssa tulevaisuudesta. Töistä ja omasta ajasta, jota tunnen juuri nyt tarvitsevani. Aikaa tehdä kaikenlaista. Aikaa tehdä juuri sitä mikä tuntuu mielekkäältä. Äiti käski nauttia ajasta, kun sitä nyt kerran on.

Kävin tänään kirjastossa, nyt riittää taas luettavaa.

Uni.

Näin taas unta, että olin Joutsenossa.
Olin päättänyt sittenkin jatkaa opistossa, kuitenkaan käymättä oikein mitään kursseja. Kaikki nuoret seisoivat opiston pihalla vesisateessa, koska meidän oli tarkoitus leikkiä tutustumisleikkejä. Huomautin jollekkin vesisateesta "yllätys, että joutsenossa sataa taas vaihteeksi". Pikkuhiljaa porukka alkoi valua kohti asuntolaa. Kävelin pitkin asuntolan käytäviä tuntemattomien ihmisten seassa etsien omaa huonettani. En löytänyt sitä, eikä ketään näyttänyt kiinnostavan. Kaikilla oli omat juttunsa toimitettavana ja sain hortoilla yksin huonettani etsien pakokauhun kasvaessa. En edes tiennyt olenko oikealla käytävällä tai mitä tulisi seuraavaksi tapahtumaan. Samassa tajusin, että eihän minulla ole enää mitään tavaroita huoneessani, ei edes petivaatteita, koska kaikki haettiin pois.
Heräsin ja tajusin olevani kotona. Muistin jättäneeni Joutsenon jo taakseni. Huojennus.
Samalla tajusin myös sen, että kello oli jo vaikka mitä ja olisi pitänyt nousta jo ajat sitten.
Nousin mieluummin kuin jatkoin hortoilua asuntolan käytävillä ja olemattoman huoneen etsimistä.
Ehkä nämä unet joskus lakkaavat.

Sulle näyttää haluan tän hetken kauneimman.

Päivän fiilis on ollut jokseenkin tällainen:

Hyvä kirja, oma rauha ja oma aika.
Ei kyyneliä, vaikka tuntui että pakahdun.
Orpoa ja yksinäistä.
Tyhjyys kummittelee edelleen sisällä.
Halasin pientä ja pehmoista, se ummisti silmänsä ja näytti tyytyväiseltä.
Se on ainut, joka ei ole muuttanut tai muuttunut.
Se on vieläkin se sama. Se ihan sama kuin ennen. Oma.

Seuraavaan elämään.

Sisällä on kummallinen möykky, jonka haluaisin saada purettua.
Sanat ovat yhtenä mylläkkänä, pelkkää sekasotkua.
Miten helppoa onkaan luoda uutta.
Kaksi langankiertoa koukulle, koukku läpi silmukasta, lanka koukulle ja taas läpi silmukasta.
Lasken hiljaa mielessäni kuuteen yhä uudelleen ja uudelleen, se rauhoittaa.
Yksi solmu ja kaksi erillistä, mutta samanväristä lankaa ovat yhtä.
Kohta ei enää edes huomaa mihin on tehty solmu, että missä kohtaa ne oikein yhdistyivät.
Ne vain ovat yhtä, ja tuntuu kuin olisivat aina olleet niin.
Olen elämässäni tehnyt paljon virheitä ja saanut niitä anteeksi.
Tämänkertainen synti on kuitenkin suurempi, enkä oikein tiedä kuinka kauan ja kuinka paljon pitäisi katua. Tai keneltä pitäisi pyytää anteeksi. Meneekö kaikki niin kauan pieleen, että olen kärsinyt rangaistukseni tästä. Niin kauan kunnes saan synninpäästön, ehkä lähinnä itseltäni.
Toivottavasti ei kuitenkaan niin kauaa, että minun täytyy odottaa seuraavaan elämään.

Joskus ei ole nyt.

Tietääkö joku milloin on se joskus, jonne teen suunnitelmiani?
Se joskus, kun lähden ystävän luo kyläilemään, päätän mihin haen opiskelemaan, hankin töitä, saan opiskelupaikan, käyn autokoulun loppuun, aloitan uuden harrastuksen, teen kaikkia niitä asioita joita olen aina halunnut kokeilla, lähden ystävän kanssa Saksaan, opin tuntemaan itseni paremmin, osaan vastata kysymykseen "mitä minä oikeasti haluan?", opin olemaan välittämättä mitä muut ihmiset sanovat.

Joskus ei ole nyt, mutta ei myöskään nyt ole joskus. Ei ainakaan pitäisi olla. On helppoa sanoa "sitten joskus", niin paljon helpompaa kuin "nyt heti". Joskus ei välttämättä tarkoita, että asiat tapahtuvat. Ne voivat jäädä kokonaan tulematta. Mutta kuinka kauan voi rakentaa elämäänsä sanan joskus varaan. Minä sitten joskus ja tapahtuuko silloin koskaan mitään. Se kai riippuu ihmisestä. Joskus antaa mahdollisuuden jättää asiat kokonaan tekemättä. Se ei velvoita mihinkään, kun lisää lauseen perään sanan joskus. Niin petollista. Pitää varmaan lopettaa koko sanan käyttö...

...joskus.

Jos unohdan elää.

 

What if I lead the way
What if I make mistakes
(Will you be there?)
What if I change the world
What if I take the blame
(Will you be there?)

What if I change the world
If I lead the way
What if I be the one who takes the blame
What if I can't go on without you
What if I graduate
What if I don't
What if I don't

 

 

Mitäpä jos mun suudelmaan et tahdo enää vastata, niin onko rakkaus jonka rakensimme tehty hiekkaan?
Mitäpä jos on ukkonen ja liekki syöksyy maata kohti, polttaa koko pitäjän sen ihmiset ja linnut?
Mitäpä jos jäät työttömäksi?
Mitäpä jos et aikuistu, pyörit tuolla pillifarkuissas ja olet kuuskyt.
Mitäpä jos mä löydän toisen?
Mitäpä jos se rakastuu ja tahtoo mennä naimisiin ja viettää häitä viikon?

 

 

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?
Ja elämä tapahtuu sinä aikana.

What if I can't go on without you?

Hymyilytti, kun tajusin, miten jonain päivänä tulen nauramaan itselleni. Hymyilen ja ajattelen "voi ei, miten olinkin niin kamalan rakastunut". Niin on lopulta käynyt aina. Vanhat ihastukset, joiden nimet ja tekemiset ovat vallanneet useita sivuja päiväkirjasta, ovat pikkuhiljaa enää vain tavallisia ihmisiä, eikä oikeastaan enää pysty muistamaan miksi on joskus tykännyt niin paljon. Miten joskus jokainen sana, katse tai hymy riitti pelastamaan kokonaisen päivän. Ellei enemmän. Niin tulee käymään nytkin, tunsin sen tänään. Jonain päivänä hymyilen itselleni ja sille miten kovasti luulin löytäneeni sen ainoan ja oikean. Hassu minä.

Olo on jotenkin onnellisempi kuin moneen päivään ja mieleni huutaa ruokaa. Eilen illalla en saanut unta, koska mieleni teki niin paljon suolakurkkuvoileipää. Tänään iltaruualla alkoi aivan yhtäkkiä mieleni tehdä kurkkusalaattia. Haaveilin eilen myös isoista ranskalaisista ja kanahampurilaisesta. Mieleni tekisi myös tortilloja kanatäytteellä, spagettia ja jauhelihakastiketta, paahdettua ruisleipää juustolla. Oikeastaan mieleni tekee ihan kaikkea mikä vain maistuu hyvälle. Paitsi pilttiä. Tai suklaata. Todella hämmentävää. Mihin on kadonnut suklaanhimo?

Mitäpä jos sä pelkäät turhaan?

Pelolle ei saisi antaa valtaa. Sen ei saisi antaa tunkeutua mieleen ja asettua asumaan pienimpiinkin sielun sopukoihin. Sille ei saisi antaa tilaa hengittää. Jos pelolle antaa vallan, voi menettää itsensä.
Mutta tälläkin hetkellä sisälläni asuva pelko nostaa päätään. Se kuiskailee hiljaa korvaani "entä jos et koskaan tule tämän valmiimmaksi?", "entä jos mikään ei koskaan riitä tyydyttämään tunnetta, että sinulta puuttuu jotain?", "entä jos sisälläsi on aina kaipuu kotiin, menitpä sitten minne tahansa?".
Ja entä jos en pelkääkään turhaan? Jos en tosiaan koskaan tunne itseäni tämän eheämmäksi ja vahvemmaksi, kuka huolehtii, ettei pelko hukuta minua allensa?

Mietin mitä jää kun mä lähden täältä.

Katselin tänään valokuvia ajalta ennen minua. Oikeastaan ajalta ennen ketään niistä serkuista, joiden kanssa olen lapsuuteni leikkinyt. Siinä olivat vanhempani, nuoria ja vastarakastuneita. Minäkin haluan sellaisen miehen, joka katsoo minua samalla tavoin kuin isäni katsoi äitiäni heidän hääpäivänään. Hymy kertoi, ettei hän koskaan voisi rakastaa ketään muuta samalla tavoin.
On jännä katsella kuvia noilta ajoilta ja miettiä, että silloin ei kenelläkään ollut vielä aavistustakaan siitä, että joskus tulisin olemaan olemassa. He eivät voineet tietää ja tässä minä nyt kuitenkin olen.
Ne kuvien nuoret ihmiset ovat saavuttaneet elämässään niin paljon vaikka eivät sitä ehkä voineet aavistaakaan. Toivottavasti he voivat nyt taakse katsoessaan todeta "elämäni on ollut aika hyvää, ei ehkä täydellistä, mutta hyvää". He ovat kasvattaneet meidät, valokuvien pienet tytöt ja pojat ja tällaisia meistä on tullut. Ollaan naimissa, parisuhteessa, eksyksissä, ylioppineita, lukiolaisia, lähes aikuisia, elämän alussa. Elämme aikaa ennen niitä joitakin, jotka ehkä joskus katselevat valokuvia ajalta ennen heitä ja ajattelevat "voi kun ne on joskus ollu nuoria".
Vaikka tulevaisuutta ja sen tapahtumia ei voikaan nähdä, silti siellä on jotakin.

Aavistus

Tuuli tarttuu minuun,

lennättää minut pois pahuudesta.

Olen niin pieni,

katoan helposti.

Vain tavallinen tyttö, joka unohtuu.

Jälkeeni jää vain hauras muisto.

Vain aavistus siitä,

että olin todellinen.

Mä valitsin juosta, koska luulin etten osaisi muuta.

Näen yhä uudelleen ja uudelleen mielessäni ne hetket, kun olisi pitänyt tarttua kiinni.
Sen hetken, kun oli viimeinen mahdollisuus huutaa perään "sinä ootkin se!".
Enkä tehnyt mitään.
En silloin tiennyt kuinka paljon tulisin jonain päivänä rakastamaan ja kaipaamaan.

Oli kai vain pakko elää se kaikki läpi, että tietäisin.
Etten voisi myöhemmin syyttää itseäni siitä etten edes yrittänyt.
Nyt tiedän ehkä enemmän, mutta ymmärrän sitäkin vähemmän.

Tyhjyys.

Niin hämmentävä fiilis, että en löydä sanoja.
En vielä ole keksinyt miten kirjoittaa sisällä oleva tyhjyys paperille.
Jos joskus keksin, kerron varmasti.

Elämää suurempaa.

Elämä. Viisi kirjainta. Kolme tavua. Merkitykseltään ääretön.
Minun elämä. Sinun elämä. Meidän yhteinen elämä.
Sorruin eilen huonon päivän päätteeksi "kaikkienmuidenelämäonparempaakuinminunelämä"-ajatteluun, vaikkei niin saisi koskaan tehdä. Voin syyttää huonoa päivää tai sitten tunnustaa, että elämästäni puuttuu tällä hetkellä jotain. Jotain mitä ympärilläni olevien ihmisten elämästä löytyy. Se ei silti tarkoita, etteikö minun elämässäni olisi jotain sellaista mitä heillä ei ole.
Elämä on valintoja. Suuria ja pieniä. Valintoja, jotka vaikuttavat koko loppuelämään tai kenties vain seuraavaan hetkeen. Enkä minä koskaan ole varma olenko valinnut oikein. Tee vai kahvi? Minttu- vai toffeekonvehti? Jos en tartu tilaisuuten tai tartun, saatan tehdä elämäni virheen. Entä jos tein väärin, kun päätin luovuttaa. Ehkä olisi sittenkin pitänyt taistella. Tai mitä jos teinkin väärin kun paljastin sisimpäni toiselle. Ehkä olisi sittenkin pitänyt jättää jotain kertomatta. Mistä tiedän voinko luottaa ihmiseen tai että milloin on aika lähteä. Kysymys mistä tiedän on sen verran suuri, että vastaus ei sitä voi tietää, ei oikein riitä täyttämään epätietoisuuden aukkoa. Muuta vastausta ei silti ole. Päätä sydämelläsi, on ainoa vinkki elämää suurempien päätösten tekemiseen, mutta entä jos sydänkin vaikenee?

Päätin, että minun elämäni on hyvä juuri tässä ja nyt. Jotain puuttuu, myönnän sen, mutta onneksi minulla on vielä aikaa löytää se.

Sisko onnistuu ja mä oon se toivoton.

Nousin tänään väärällä jalalla, koska kateus ja mustasukkaisuus nostivat taas päätään, ja jo aamupalapöydässä huomasin miten paljon ääneni yleensä täyttää hiljaisia kohtia päivästä. Tuntui typerältä ja lapselliselta, mutten silti heti voinut luovuttaa. Yksinäisyys kouraisi rintaa, koska siinä ne istuivat lähellä toisiaan eivätkä kaivanneet mitään enempää ja tunsin kyyneleet poskillani. Maisteltiin hedelmäkarkkeja ja pelattiin lautapeliä. Voitin varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni pelin, jossa ei pärjää pelkällä tuurilla. Tosin varmaan vain siksi, että siskon pää on pehminnyt. Maalattiin äitille suurta synttärikorttia ja kolmen sijasta neljä kirjoitti nimensä alle. Samalla kovin tuttua, mutta kuitenkin aina yhtä uutta ja hassua. Popi oli tänään ekstrasöpö möhniäinen, vaikkei suostunutkaan tekemään temppuja rusinoidensa eteen. Ehkä se aavisti, että kaipaan seuraa. Huomenna aion potea huonoa omaatuntoa, koska lusmuan kotona, vaikka muut ovat koulussa ja töissä. Rangaistukseksi siitä, etten ole vielä onnistunut elämässäni, toisin kuin sisko, laitan herätyskellon soimaan ja pakotan itseni nousemaan, vaikka oikeasti haluaisin nukkua.
Nyt pus ja hei.

Muistatko sillon kun...

Yritin keksiä mikä minusta voisi tulla. Kaikessa oli jotain, joka ei sopinut minulle. Toisaalta olisi kivaa jos minusta voisi tulla hullun rohkea vapauden rakastaja. Ehkä minä opin.

Siivoilin huonettani, mutten löytänyt sittenkään oikein mitään pois heitettävää. Tavaraa on joka puolella hurjasti, mutta en silti pysty heittämään mitään pois. En paperia, joka todistaa minun ilmoittautuneen kevään 2012 yo-kirjoituksiin, en vuoden 2011-2012 opinto-opasta, johon parhauden lyijykynä on jättänyt jälkensä, enkä edes yo-lukusuunnitelmaa, jonka ajatusteni virta on vallannut ja peittänyt alleen. En voi heittää pois sitä rikkinäistä penaalia, jonka keltainen pinta on täynnä muistoja ylä-asteelta, enkä joensuu-oulu välin bussiaikataulua, joka muistuttaa viime kevään oulun reissusta.
Hyllyjä siivotessa kasvoilleni yleensä nousee hymy ja ihanat muistot palaavat takaisin mieleeni. Käyn paperit sun muut läpi ja laitan ne samoille paikoille takaisin. Tätä menoa tarvitsen aikuisena kokonaisen huoneen, johon säilöä kaikki se mikä muistuttaa jostakin.

Kuuletko kun veden alla, mä huudan ääneen sen kaiken.

Katselin tänään akvaariossa uiskentelevia kaloja.
Mietin ovatko ne onnellisia siellä lasisessa laatikossa. Toisaalta niiden vapaus on riistetty, toisaalta ne eivät tiedä toisenlaisen todellisuuden olemassaolosta. Ne tuskin tuntevat oloaan vangituksi. Akvaario on niiden koti, se on niille koko maailma. Ne tyytyvät siihen, koska eivät tiedä mitään muuta paikkaa olevankaan. Minäkin haluaisin tyytyä tähän, mutta ihmiselämä on niin paljon armottomampi. Ei saa jämähtää paikalleen, se kertoo heikkoudesta. Me tiedämme, että maailmassa on tuhansia muita paikkoja, kuin koti, joissa käydä. Ne kutsuvat meitä, vaikka samalla hiukan pelottavatkin.
Jos me näemme kalat, eikö niidenkin pitäisi silloin nähdä meidät. Vain ohut lasi erottaa niiden maailman meidän maailmastamme. Onko meidän maailman tapahtumat niistä läheskään yhtä kiinnostavia kuin niiden pienen maailman meistä? Katselevatko ne kun me mussutamme hampurilaista ja katselemme niiden touhuja. En tiedä, mutta olisihan se hauskaa, jos ne näkisivät.
Nukkuvatko kalat koskaan? Painuvatko ne kaikki illan tullen akvaarion pohjalle ja ummistavat silmänsä?. Lakkaavatko ne koskaan uimasta ympäriinsä? Vai nukkuvatko ne silloin kun ne vain hiljalleen leijuskelevat paikallaan ja antavat veden kannatella itseään? Kuinka ne jaksavatkin uida koko ajan? Mistä ne tietävät toisiaan härnätessään kuka muista kaloista on samaa lajia kuin ne itse? Ne eivät koskaan hätistele muita kaloja, vain niitä, jotka ovat samanlaisia kuin ne itse. Miten ne tietävät?
Huomasin tuijotelleeni akvaariota lähes puolituntia. Ympärilläni ihmiset vaihtuivat, hampurilaiset ja patongit katosivat parempiin suihin. Mietin mahtoiko kukaan huomata kuinka ihmeellinen on kalojen maailma, edes se ihminen joka istui melkein nenä kiinni akvaariossa. Vai miettikö hän syödessään vain sitä, mitä hänen täytyy seuraavaksi tehdä, tai että mihin hänen täytyy ehtiä, tai että hän on jo myöhässä. En tiedä huomasiko hän, mutta minä vietin päiväni rauhoittavimmat puoli tuntia seuratessani kaloja ja mietiskellessäni niiden elämää.

Väsyneitä ajatuksia.

Pakkasin tänään toisen elämän siellä kauempana laukkuihin ja kasseihin ja yhdistin toisistaan irralliset elämät taas yhdeksi. Takana yli 500 kilometriä autossa istumista. Välillä ajoin, välillä vain istuin ja fiilistelin musiikin tahdissa, laskettiin autoja ja yritettiin päästä perille. Tykkään huoltoasemista ja niiden täytetyistä leivistä.
Kaupungilla näin ystävän. Olo oli todella väsynyt, mutta niin onnellinen. Nauratti. Sorruin ostamaan taas uuden paidan, mutta kun se oli alennuksessa. En tiedä kuinka saan kaikki vaatteet mahtumaan vaatekaappiin. Jos jotain kaipaan toisesta elämästä niin suurta vaatekaappia.
Kotimatkalla olo oli kuitenkin vähän haikea, mutta kuitenkin helpottunut. Nyt pitäisi enää keksiä, että mitähän sitä sitten tekisi. Toisaalta ehkä se on täällä helpompaa, kun ei tarvitse ikävöidä.
Väsyttää niin paljon ettei edes uskoisi.
Huomenna taas kaupungille.
Sitten voin ostaa uusia vaatteita, jotka eivät tosin mahdu mihinkään.
Haha, ostan silti.
Vapise vaatekaappi.

Huomenna.

Olen yksin hiljaisessa talossa, joka kuulostaa aivan kodilta.
Ilmastoinnin hiljainen humina, jääkaappi naksahtaa silloin tällöin, kello tikittää.
Täältäkö minun pitäisi lähteä.
Pitäisi jättää tämä kaikki ja aloittaa oma elämä, jossain muualla.
Ulkona hämärtää, enkä ole koko päivänä käynyt ulkona.
Joku kuitenkin kysyy sitä, kun tulevat kotiin.
Ikävöin myös ärsyttäviä holhoavia kysymyksiä, kun olen poissa.
Mietin, että mitä ihmettä oikein teen ja suklaakonvehdit katoavat rasiasta yksitellen.
Päädyn siihen, että mitä väliä sillä oikeastaan loppujen lopuksi on mitä teen.
Olen vain yksi pieni osanen suurta maailmankaikkeutta.
Ja huomenna teen jotain suurta. Ihan varmasti.
Tai ehkä huomenna keksin mitä voisin tehdä ja ylihuomenna sitten tartun toimeen.
Huomenna on hyvä aloittaa, koska tänään en vielä tiedä.

Onneton sydän.

En tiedä minne kuulun. Kaikki asiat ja ihmiset, jotka saavat minut tuntemaan itseni osaksi jotakin suurempaa, on nyt ripoteltu ympäriinsä. Olisi aika siirtyä eteenpäin, löytää jotain uutta. En uskalla irrottaa menneestä, koska miten voin tietää, että tulevaisuudessa todella on jotain parempaa.

Mietin tänään, ettei koskaan olisi pitänyt edes yrittää. Olisi samantien pitänyt tajuta ajatella, että on myöhäistä. Että ei sillä enää ole merkitystä. Silti en vieläkään osaa ajatella niin. En pysty. Enkä jaksa tätä enää. Kiellän, tunnustan, kiellän, tunnustan. Yritän unohtaa, ajatukset ja tunteet on vain yksi sekava sotku, enkä koskaan lakkaa ajattelemasta että entä jos.

Onneton sydän

Sydämessä on yksinäisyys, sielussa suru.

Ohi kävelee ihmisiä,

kaipauksesta on tullut osa arkea.

Ihmiset ovat onnellisia,

kaikkialta kuuluu naurua.

Keskellä iloa on kyyneleitä,

jotka värittävät ihmisten elämää.

Niin lähellä toisiaan ovat ilo ja suru.

Onnen kyyneleitäkö ne ovat, jotka poskia pitkin valuvat?

Onnen kyyneleitäkö ne, jotka onnetonta sydäntä lohduttavat?

Teetä muumimukista.

Aloitin aamun hassusti juomalla teetä. Ajattelin, että tästähän voisi tulla tapa. Aamuisin teetä muumimukista. Kuulostaa hyvältä. 
Vuoden aloitin melkein samoissa merkeissä, kuin lopetin edellisen. Kyyneleitä riittää vieläkin, vaikka olen mielestäni vuodattanut niitä jo liikaakin. Mutta toisaalta sanotaan, että itku puhdistaa. Ehkä tämä on nyt se vuosi kun viimein saan kaikki palaseni paikalleen ja uskallan taas luottaa.

Päivä on ollut hassu. Kuuntelin ystävää, enkä tiennyt mitä voisin sanoa, joskus tosin pelkkä kuunteleminenkin riittää. Laulu ja nauru raikuivat muuten hiljaisessa talossa. Olo on hirmuisen onnellinen ja uskon, että joskus meitä on kolmen sijasta neljä iloista.