Mietin mitä jää kun mä lähden täältä.

Katselin tänään valokuvia ajalta ennen minua. Oikeastaan ajalta ennen ketään niistä serkuista, joiden kanssa olen lapsuuteni leikkinyt. Siinä olivat vanhempani, nuoria ja vastarakastuneita. Minäkin haluan sellaisen miehen, joka katsoo minua samalla tavoin kuin isäni katsoi äitiäni heidän hääpäivänään. Hymy kertoi, ettei hän koskaan voisi rakastaa ketään muuta samalla tavoin.
On jännä katsella kuvia noilta ajoilta ja miettiä, että silloin ei kenelläkään ollut vielä aavistustakaan siitä, että joskus tulisin olemaan olemassa. He eivät voineet tietää ja tässä minä nyt kuitenkin olen.
Ne kuvien nuoret ihmiset ovat saavuttaneet elämässään niin paljon vaikka eivät sitä ehkä voineet aavistaakaan. Toivottavasti he voivat nyt taakse katsoessaan todeta "elämäni on ollut aika hyvää, ei ehkä täydellistä, mutta hyvää". He ovat kasvattaneet meidät, valokuvien pienet tytöt ja pojat ja tällaisia meistä on tullut. Ollaan naimissa, parisuhteessa, eksyksissä, ylioppineita, lukiolaisia, lähes aikuisia, elämän alussa. Elämme aikaa ennen niitä joitakin, jotka ehkä joskus katselevat valokuvia ajalta ennen heitä ja ajattelevat "voi kun ne on joskus ollu nuoria".
Vaikka tulevaisuutta ja sen tapahtumia ei voikaan nähdä, silti siellä on jotakin.

Aavistus

Tuuli tarttuu minuun,

lennättää minut pois pahuudesta.

Olen niin pieni,

katoan helposti.

Vain tavallinen tyttö, joka unohtuu.

Jälkeeni jää vain hauras muisto.

Vain aavistus siitä,

että olin todellinen.