Hymyilytti, kun tajusin, miten jonain päivänä tulen nauramaan itselleni. Hymyilen ja ajattelen "voi ei, miten olinkin niin kamalan rakastunut". Niin on lopulta käynyt aina. Vanhat ihastukset, joiden nimet ja tekemiset ovat vallanneet useita sivuja päiväkirjasta, ovat pikkuhiljaa enää vain tavallisia ihmisiä, eikä oikeastaan enää pysty muistamaan miksi on joskus tykännyt niin paljon. Miten joskus jokainen sana, katse tai hymy riitti pelastamaan kokonaisen päivän. Ellei enemmän. Niin tulee käymään nytkin, tunsin sen tänään. Jonain päivänä hymyilen itselleni ja sille miten kovasti luulin löytäneeni sen ainoan ja oikean. Hassu minä.
Olo on jotenkin onnellisempi kuin moneen päivään ja mieleni huutaa ruokaa. Eilen illalla en saanut unta, koska mieleni teki niin paljon suolakurkkuvoileipää. Tänään iltaruualla alkoi aivan yhtäkkiä mieleni tehdä kurkkusalaattia. Haaveilin eilen myös isoista ranskalaisista ja kanahampurilaisesta. Mieleni tekisi myös tortilloja kanatäytteellä, spagettia ja jauhelihakastiketta, paahdettua ruisleipää juustolla. Oikeastaan mieleni tekee ihan kaikkea mikä vain maistuu hyvälle. Paitsi pilttiä. Tai suklaata. Todella hämmentävää. Mihin on kadonnut suklaanhimo?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti