Onneton sydän.

En tiedä minne kuulun. Kaikki asiat ja ihmiset, jotka saavat minut tuntemaan itseni osaksi jotakin suurempaa, on nyt ripoteltu ympäriinsä. Olisi aika siirtyä eteenpäin, löytää jotain uutta. En uskalla irrottaa menneestä, koska miten voin tietää, että tulevaisuudessa todella on jotain parempaa.

Mietin tänään, ettei koskaan olisi pitänyt edes yrittää. Olisi samantien pitänyt tajuta ajatella, että on myöhäistä. Että ei sillä enää ole merkitystä. Silti en vieläkään osaa ajatella niin. En pysty. Enkä jaksa tätä enää. Kiellän, tunnustan, kiellän, tunnustan. Yritän unohtaa, ajatukset ja tunteet on vain yksi sekava sotku, enkä koskaan lakkaa ajattelemasta että entä jos.

Onneton sydän

Sydämessä on yksinäisyys, sielussa suru.

Ohi kävelee ihmisiä,

kaipauksesta on tullut osa arkea.

Ihmiset ovat onnellisia,

kaikkialta kuuluu naurua.

Keskellä iloa on kyyneleitä,

jotka värittävät ihmisten elämää.

Niin lähellä toisiaan ovat ilo ja suru.

Onnen kyyneleitäkö ne ovat, jotka poskia pitkin valuvat?

Onnen kyyneleitäkö ne, jotka onnetonta sydäntä lohduttavat?