Keräsin hetkiä paikassa, jonka melutaso esti jopa omien ajatusten kuulemisen.
Ihmisiä jotka antoivat kaikkensa, kitaran kielillä vikkelästi liikkuvia sormia, rytmiä veressä, väsyneitä oppilaita eksyksissä väärissä tilanteissa.
Kun ympärillä leijaili tupakan ja miesten partaveden suloinen tuoksu, tuntui kuin olisi jotain mitä täytyisi muistaa.
Joku hymyilevä jossain, pelkkä uninen harha.
Minttusuklaata kotisohvalla ja ei paniikkia.
Luulen aina olevani keskipiste, kuin kaikki pyörisi ympärilläni.
Milloin oikein ymmärrän näkymättömyyteni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti