Törmään rikkinäisiin ihmisiin, sellaisiin jotka kaipaavat läheisyyttä.
Minä annan sitä heille, kuuntelen ja lohdutan, olen läsnä.
Olen laastari niin kauan että pääsevät jaloilleen, sitten löytävät jonkun jonka kanssa rakentaa jotain pysyvää, minä unohdun.
Ei se mitään, aina tulee uusia rikkinäisiä, aina on joku joka täytyy saada jaloilleen.
Minulta ei lopu tekeminen liimaillessani rikkinäisiä kokonaisiksi, teippaillessani sirpaleisista melkein kuin uusia.
En vain tiedä kuka korjaisi minut, kuka tekisi ehjäksi jälleen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti