Sydämeni lyö, tutum, tunnen sen, tunnen kuinka se tasaisesti pumppaa verta läpi kehoni, verta jonka maistan suussani kun se vuotaa ikenistäni ja maalaa hampaani punaisiksi.
Olen pelkkää luuta ja nahkaa, tai siltä se ainakin tuntuu, tämäkään joulu ja ruuan määrä ei auttanut asiaa, olen yhtä pieni ja luiseva kuin ennenkin.
Tämän vuoden päivät juoksevat hitaasti kohti loppuaan, mietin montako ihmistä kadotin ja montako uutta sain tilalle, en oikeasti kykene edes muistamaan kaikkia, mutta uskon että ne tärkeimmät muistamisen arvoiset ovat kyllä iloina tai suruina sydämessäni.
Opin tänä vuonna paljon uutta, ehkä jotain itsestänikin, mutta enemmän kai elämästä ja siitä kuinka täällä pärjätään, kuinka jokaisen täytyy kulkea oma tiensä itse.
On vielä paljon opittavaa itsestäni, paljon sellaista jota en vielä ole ehtinyt näkemään ja kokemaan, onneksi aika ei lopu, se vain muuttaa olomuotonsa kolmestatoista neljäksitoista.
Ja onko silläkään nyt loppujen lopuksi niin kauhean paljon väliä, nehän ovat vain numeroita numeroiden perässä, pelkkiä numeroita, ei muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti