Haluaisin kirjoittaa suuria sanoja elämästä, jotakin joka pysäyttäisi jokaisen joka tätä lukee.
Haluaisin, mutta aivoni eivät todellakaan suostu tekemään yhteistyötä juuri nyt.
Tarjolla on vain väsyneitä, leijailevia ajatuksiani.
Kirjoitan tätä kädessäni maailman hienoimmat violetit lapaset, joissa on huovutettu oranssikukka ja eri pari peukalot. Oikeasti ne ovat joululahja, eikä minun pitäisi vielä tietää niiden ulkonäöstä mitään. Tänä vuonna kuitenkin lähes kaikki joululahjani ovat jo esitelleet itsensä, eikä kuusen alta juurikaan tule löytymään mitään yllättävää jouluiseen paperiin käärittyä.
Tänään olen virittäytynyt joulun tunnelmaan vesisateesta ja pimeydestä huolimatta. Joululaulut soivat ja leipoessa piilotin pulliin rusinoita. Jollakin oudolla tavalla nautin ajatuksesta, että tänä vuonna saadaan musta joulu. Sopii hyvin mielentilaani.
Olen opetellut suoristamaan hiuksiani ja nyt ne tuoksuvat hassulle.
Olen halunnut tehdä jotakin, keksimättä koko päivänä mitä se mahtaisi olla.
Olen kironnut miehiä ja tuntenut sympatiaa kanssa ihmisiäni kohtaan. Toisaalta lohduttava tietää etten ole ainut, jolle käy aina näin. Luulisin muuten, että minussa on jokin iso vika.
Joulukalenterin luukkuja on avaamatta enää kaksi, kalenterini joulukuun kuvassa seisoo kahdeksan paidatonta miestä, kohta tämä vuosi on ohi.
Mihin se oikein meni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti