Was kommt ist unbekannt.

Tämä on vuoden viimeinen päivä.
Se alkoi kipuna kyljessä, ajatuksena etten jaksa enää kun aina sattuu johonkin, mutta se oli vain uninen ajatus kun ongin herättävää puhelintani sängyn alta kello 10 vaille 9.
Todellisuuteen heräsin vasta kaksi tuntia myöhemmin, tunsin pienoisen pistoksen omassatunnossani, shh ei kerrota kenellekään monelta tänään oikeasti nousin.
Kävin ulkoilemassa kanin ja kameran kanssa. Pysäytin purossa juoksevan veden ja kohti maata syöksyilevät isot valkoiset lumihiutaleet.
Mietin vakavissani mitä jättäisin jälkeeni. Jättäisin paljon ihmisiä, salaisuuksia, sellaisia joille kukaan ei ehkä koskaan tulisi kertomaan ettei minua enää ole. Ei kukaan tietäisi heille kertoa, luulisivat minun vain jättävän heidät vaille huomiota.

Niin monet kasaavat vuoden siistiin pakettiin, käyvät sen läpi kuukausi kuukaudelta, muistelevat mitä on tapahtunut. Eihän sitä mitenkään voi muistaa kaikkea, tai haluaako sitä edes muistaa.
Olen jo ajat sitten luopunut toivosta että vuoden vaihtuminen jotenkin muuttaisi elämää, tai olenko siihen edes koskaan uskonut, en tiedä.

Vielä en tiedä kuinka tämä vuoden viimeinen päivä tulee päättymään, tai sitä kuinka tuleva vuosi tulee minua kohtelemaan. On hankalaa tietää etukäteen, voin vain arvailla ja toivoa.
Ehkä minä osaan rakastua ensi vuoteen paremmin kuin tähän nykyiseen, ehkä.

Enkä voi käsittää, etten eilen voinut elää ilman sinua.

Sydämeni lyö, tutum, tunnen sen, tunnen kuinka se tasaisesti pumppaa verta läpi kehoni, verta jonka maistan suussani kun se vuotaa ikenistäni ja maalaa hampaani punaisiksi.
Olen pelkkää luuta ja nahkaa, tai siltä se ainakin tuntuu, tämäkään joulu ja ruuan määrä ei auttanut asiaa, olen yhtä pieni ja luiseva kuin ennenkin.
Tämän vuoden päivät juoksevat hitaasti kohti loppuaan, mietin montako ihmistä kadotin ja montako uutta sain tilalle, en oikeasti kykene edes muistamaan kaikkia, mutta uskon että ne tärkeimmät muistamisen arvoiset ovat kyllä iloina tai suruina sydämessäni.
Opin tänä vuonna paljon uutta, ehkä jotain itsestänikin, mutta enemmän kai elämästä ja siitä kuinka täällä pärjätään, kuinka jokaisen täytyy kulkea oma tiensä itse.
On vielä paljon opittavaa itsestäni, paljon sellaista jota en vielä ole ehtinyt näkemään ja kokemaan, onneksi aika ei lopu, se vain muuttaa olomuotonsa kolmestatoista neljäksitoista.
Ja onko silläkään nyt loppujen lopuksi niin kauhean paljon väliä, nehän ovat vain numeroita numeroiden perässä, pelkkiä numeroita, ei muuta.

Sä vaan peilityyntä näät, sen alla on äkkisyvää.

Tunsin onnea, koska ympärillä oli tuttuja ihmisiä, rakkaita jotka ovat aina olleet osa elämääni.
Niin tuttuja ääniä, tuttuja kasvoja, että olisin voinut itkeä sen tuttuuden edessä. On edes jotain joka ei ole muuttunut, jotain joka on pysynyt samana kuin aina.
Tunsin yksinäisyyttä, kun puhuttiin tyttö- ja poikaystävistä, otsassani hehkui kuin polttomerkkinä sana "YKSIN".
Yksinäisyyteni alleviivaantuu, se on kuin keltaisella yliviivaustussilla merkattu.
Se on kaikkialla, yksinyksinyksin, niin yksin kuin vain yksin olla voi.

Tykkään halauksista, niistä hetkistä kun minusta pidetään kiinni. Halauksista tiedän olevani todellinen, tiedän olevani tärkeä. Tartun niihin hetkiin, kuin tuuli repaleiseen purjeeseen.

Vaikka sua rakastaisin enemmän, nauraisin pois kaiken ikävän.

Törmään rikkinäisiin ihmisiin, sellaisiin jotka kaipaavat läheisyyttä.
Minä annan sitä heille, kuuntelen ja lohdutan, olen läsnä.
Olen laastari niin kauan että pääsevät jaloilleen, sitten löytävät jonkun jonka kanssa rakentaa jotain pysyvää, minä unohdun.
Ei se mitään, aina tulee uusia rikkinäisiä, aina on joku joka täytyy saada jaloilleen.
Minulta ei lopu tekeminen liimaillessani rikkinäisiä kokonaisiksi, teippaillessani sirpaleisista melkein kuin uusia.

En vain tiedä kuka korjaisi minut, kuka tekisi ehjäksi jälleen?

The tide you swim against, will carry you back home.

En ole viime päivinä voinut kovinkaan hyvin, en vaikka on joulu, en vaikka pitäisi hymyillä.
Olen alavireessä, pahasti.
Menneisyys on tullut takaisin, se painaa hartioilla pahemmin kuin mikään koskaan ennen.
En pysty unohtamaan, en pääse yli, en ennen kuin kaikki on selvitetty.
Olen menneisyyteni vanki, olen rikki, hukun vaikka uin.
Pelkään kohdata kaiken sen, minkä olen jo kerran jättänyt taakseni.
Enää ei kuitenkaan ole vaihtoehtoja, ei ole toista tietä.
Enää en voi paeta menneisyyttäni, enää en voi juosta.
On aika kohdata se, minkä olen vain halunnut unohtaa.

Joulu tuli, oli ja meni.

Siinä meni sitte taas yksi joulu. Pimeää, sateista ja varsin eijouluista tuolla ulkona, mutta eipä tuo nyt niin kamalasti haitannu. Lahjoja sain jonkin verran, joulupuuron mantelinkin löysin taas ylläripylläri lautaseltani.

En jaksanu kuvata kaikkia lahjoja, mutta kerron että tuli rahaa, suklaata, kalsarit, tupperwaren taikinakaavin, suoristusrauta, yöasu, kynä, kauratyyny kipeille hartioille parhaudelta, kummitätiltä ne maailman hienoimmat lapaset jotka kädessäni jo kirjoittelin ja siskolta pieni lapanen ja villasukka joissa koukut. Niistä otin kuvan, koska niitä on hyvin hankala selittää, mut siis niitä vois käyttää korviksina tai sitte kaulakoruna. Varsin söpöt. Ai niin ja porukat osti sen 44 tuuman taulutv:n, se oli vähä koko porukalle lahja kanssa.

Tässä ne lapaset. Maastoutuvat hyvin tohon taustaan, pahoittelen. Mutta ne on hienot ♥

Tässä nää siskon tekeleet. Aika höpön isot ne kyllä oli korviksiksi. Ainakin toi sukka, mutta katsellaan nyt miten sitten niitä käytän.

Nyt kai sitten vaan odotellaan vuodenvaihdetta ja uutta vuotta ja sitä että voi taas kerran alottaa uuden  elämän tai jotain sen suuntaista. Varsin fiksua on ajankulku, sanon minä.

Tämä on jouluyö.

 

Suloisen mietteliästä joulua kaikille.

Hiljentykää hetkeksi ja muistakaa olemassaolomme todellinen syy.

Kaiken kauniin muistan, vaikka en voi ymmärtää.

Ajattelin tänään väärää ihmistä. Ihmistä, joka on mielessäni sullottuna jesarilla ympäriinsä teipattuun laatikkoon, jonka päälle on kirjoitettu suurin kirkuvin kirjaimin "ÄLÄ AVAA".
Juuri sitä ihmistä minä tänään ajattelin.

Huomenna on joulu. Koristellaan kuusi, syödään hyvin, käydään saunassa, avataan lahjat, lauletaan joululauluja, poltetaan kynttilöitä, ollaan yhdessä. Niin kuin joka vuosi, niin kuin on aina jouluna oltu. Pahin on ilta, aika mennä nukkumaan, muut menevät jonkun viereen, minä en. Jään yksin valvomaan. Minä ikävöin yhtä ja kaipaan toista. Minulla on sydämessä reikä ja ikuinen kaipaus.

Ehkä joskus kaikki on toisin, toivon ainakin.

Kun vuosi on mennyt, käy uusi oven taa.

Haluaisin kirjoittaa suuria sanoja elämästä, jotakin joka pysäyttäisi jokaisen joka tätä lukee.
Haluaisin, mutta aivoni eivät todellakaan suostu tekemään yhteistyötä juuri nyt.
Tarjolla on vain väsyneitä, leijailevia ajatuksiani.

Kirjoitan tätä kädessäni maailman hienoimmat violetit lapaset, joissa on huovutettu oranssikukka ja eri pari peukalot. Oikeasti ne ovat joululahja, eikä minun pitäisi vielä tietää niiden ulkonäöstä mitään. Tänä vuonna kuitenkin lähes kaikki joululahjani ovat jo esitelleet itsensä, eikä kuusen alta juurikaan tule löytymään mitään yllättävää jouluiseen paperiin käärittyä.
Tänään olen virittäytynyt joulun tunnelmaan vesisateesta ja pimeydestä huolimatta. Joululaulut soivat ja leipoessa piilotin pulliin rusinoita. Jollakin oudolla tavalla nautin ajatuksesta, että tänä vuonna saadaan musta joulu. Sopii hyvin mielentilaani.
Olen opetellut suoristamaan hiuksiani ja nyt ne tuoksuvat hassulle.
Olen halunnut tehdä jotakin, keksimättä koko päivänä mitä se mahtaisi olla.
Olen kironnut miehiä ja tuntenut sympatiaa kanssa ihmisiäni kohtaan. Toisaalta lohduttava tietää etten ole ainut, jolle käy aina näin. Luulisin muuten, että minussa on jokin iso vika.

Joulukalenterin luukkuja on avaamatta enää kaksi, kalenterini joulukuun kuvassa seisoo kahdeksan paidatonta miestä, kohta tämä vuosi on ohi.
Mihin se oikein meni?

Aina en tiedä olenko todellinen.

Olen vierelläsi, joka hetki.

Leikittelen auringonsäteenä kasvoillasi.

Valaisen pimeän tiesi kuun loisteena.

Tuikin kirkkaimpana tähtenä taivaallasi.

Jos vain uskot, olen koko ajan läsnä elämässäsi.

 

 Sadepisaroina valun poskillesi.

Lumihiutaleina sulan takkisi kaulukseen.

Tuulena tuiverran hiuksissasi.

Olen ilo ja onni, joka läikkyy sydämessäsi.

Sinne minä teen kotini.

 

 Olen kyynel, joka kimmeltää silmänurkassasi.

Olen nauru, joka kuplii sisälläsi.

Olen hymynkare, joka nykii suupieliäsi.

Tiukasti tartun kiinni takkisi liepeeseen

ja seuraan sinua minne ikinä menetkin.

Olen joka hetki mukanasi.

 

 Olen kirja, jota luet.

Olen elokuva, jota katselet.

Olen kuin lapsuutesi lempisatu.

Pieni ja kevyt, kuin keijukainen.

Niin, sitä minä olen, kuin satua.
 

Mut ymmärsitkö koskaan, että kovan kuoren alla on vain herkkä sydän parka?

Tunsin kylmiä väreitä kirkossa kun mies soitti trumpetilla Oi jouluyö, ääni kaikui läpi kirkon, läpi minun. Suljin silmäni ja kyyneleet polttelivat luomissa.

Nykyään on  helpompaa olla erilainen, on helpompaa uskaltaa tunnustaa tekevänsä jotakin mitä kukaan muu ei. Olin tänään ainut meidän luokalta joka meni koulun joulukirkkoon, ainut joka uskaltautui pitkän penkin päähän istumaan ja kuuntelemaan.
En enää pelkää sitä mitä muut ajattelevat, en niin kuin joskus nuorempana.

Ennen en oikeastaan tykännyt koko joululaulusta Oi jouluyö. Se ei herättänyt minkäänlaisia tunteita, se vain oli. Tänään totesin, että se on ehdottomasti lempijoululauluni. Niin kaunis, niin kaunis että voisin itkeä. Tietysti se on niin hyvä myös siksi, koska Tuisku ♥

Hatara sydän.

Lattia on kylmä ja kova maata, ovenpielistä vetää.
Luen Eino Leinon rakkausrunoja, kirjaa jonka ostin kirpputorilta.
En tiedä ovatko runot neroutta vai hulluutta, mutta jotain suurta ja merkittävää ainakin.

Voi, voi sinun sydäntäsi, tyttöparka,

ja voi mua onnetonta,

kun sydämesi ikkunat aina on auki

ja niitä on liian monta.

 

Minä myös olen ollunna kerran siellä

ja istunut illan ja toista.

Mut huu! sitä vetoa ja prrrr! sitä tuulta -

en, en ole nähnyt mä moista.

 

Ken ei usko, se käyköhön koittelemassa,

ja minä en käske, en kiellä, -

mut sitä minä ain olen ihmetellyt,

miten itse sa tarkenet siellä.

 

 

Jalassa oranssit villasukat, yritän lämmittää jäisiä sormia kietoutumalla abihuppariin.

Mistä tulee tämä jäätävä kylmyys, täytyisi kai sulkea pari ikkunaa, aukinaista ja kutsuvaa.

Täytyy saada jotain lämmintä, ehkä keitän teetä.

Pidän siitä kun jalat vie ja järki luovuttaa.

Rakastan kaikkea hassua, sitäkin että rakastan kaikkea hassua.
Rakastan hotelleja, niiden tuoksua ja tunnelmaa. Niiden auloja, huoneita, kaikkea niissä. Voisin viettää hotellissa ikuisuuden.
Rakastan sitä tunnetta, kun hiuksiani leikataan. En niinkään sitä, kun ne lyhenevät vaan enemmänkin sitä kun ne ohenevat ja kevenevät. Nips sieltä ja naps täältä, ylimääräiset pois.
Rakastan kaikkea keltaista, sitä kuinka kaikki keltainen vetää minua väistämättä puoleensa.

Rakastan sitä tunnetta, kun rakastan ihan kaikkea ja se saa koko kehoni hymyilemään.

If you tell me I'm wrong, I don't wanna be right.

Korvissani roikkuu tänään kissa ja raato.
Tunnilla kilahti puhelimeen viesti "miten voit",
hymy hulahti läpi vartalon aina sormenpäistä varpaisiin.
Jos olisin uskaltanut, olisin vastannut "voin hyvin, paremmin kuin hyvin, kun sinä olet olemassa."
En uskaltanut, mutta hymy  suupielissäni ja ilo sydämessäni kyllä kertoi sen, minä välitän paljon.

Avasin joulukalenterin kymmenen rästiin jäänyttä luukkua ja söin tortilloja mahan täyteen.
Huomenna hyvästelen taas joksikin aikaa huonot hiuspäivät ja ylimääräiset hiukset.
Odotan jo nyt sitä keveyden tunnetta, pian on loma.

Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa, ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa.

Oli ihminen, joka sanoi "minun seurassani voit olla juuri sellainen kuin olet, ei tarvitse esittää" ja minähän olin. Oli hymyjä, oli kutkuttava tunne, oli unelmia. En tiedä mitä tapahtui, mutta nyt ei ole enää mitään. Ei yhtikäs mitään.
Ei hätää, olen tottunut, niin käy aina. Aina kun minä alan uskoa, kun päätän olla ja uskaltaa, ihmiset katoavat.

Olo on häilyvä, enkä tiedä varmaksi.

En tiedä olenko, tai tulenko olemaan, olenko edes koskaan ollut.

En oo enää kevään ensi lintunen, enkä vielä liian vanha muuttumaan.

Elämäni on painajainen.
Olen vaipunut angstin valtaan enkä tiedä kuinka sieltä päästään pois.
Kuinka paha olo ja halu itkeä käännetään iloksi ja nauruksi.
Miten pelko ja ahdistus saadaan muutettua positiiviseksi energiaksi.
En tiedä.
Aina käy näin kun tulee syksy ja pimeys.
Miten kävi näin, miten helvetissä taas kävi näin?

Mä haluan nähdä sinut, eiku haluanki olla yksin.

Väsyn elämääni, kaikkiin kehoni reaktioihin, siihen kuinka tarkkailen koko ajan.
Ennen inhosin tuntea sydämeni lyönnit, tuntui ällöltä.
Nykyään se on yksi parhaimmista asioista, tiedän että sydämeni lyö, se lyö normaalisti, olen elossa.

Olen väsynyt siihen miten kaikki katoavat ennen kuin ehdin koskettaa.
Saan vain kaikuja, harhoja, en mitään mihin oikeasti tarttua.
Enkä jaksa ymmärtää, että miksi.

Sanovat ihanaksi, kehuvat söpöksi, katoavat.
On helpompaa elää toisessa todellisuudessa, ei täällä.

Enkä pärjää yksin täällä, missä unelmia tuhlataan, tai niitä ei ole ollenkaan.

Olen palannut kotiin epätietoisena kysellen miksi,
ärsyyntyneenä koska tavallaan ymmärrän enkä edes osaa olla vihainen,
väsyneenä ja pelokkaana, entistä epävarmempana paikastani.

Yleensä olen positiivinen ihminen, löydän kaikesta jotain hyvää.
Jos ette halua illuusion särkyvän, lakatkaa lukemasta, koska nyt aion sanoa suoraan.

Helsinki oli aivan perseestä ja yhtä helvettiä, paska reissu mutta tulipahan tehtyä.
Kiroilin aivan liikaa, äksyilin ihmisille, pelkäsin sekoavani ja alkavani huutaa.
Ehkä huusinkin vähän korkean mäen päällä tuuleen, niin ettei se kenenkään korviin kantautunut.

Kestää hetken ennen kuin toivun tästä kaikesta.

Olet luja ja kannattelet mua.

Huomenna lähden Helsinkiin. Neljä päivää, kolme yötä. Jokunen tunteja, monia minuutteja, useita sekunteja.
Olen pakannut ja tavaraa on ihan liikaa. Laukku on iso, se painaa tonnin. Lisäksi on reppu, se painaa vielä enemmän. Itkettää jo nyt, kun kuvittelen itseni raahautumassa noiden kanssa halki Helsingin.
Olen varautunut kylmiin öihin. On kahdet villasukat ja paljon paitoja, makuupussi ja pilkkihaalari.
Olen varautunut hyvin ja sitten en kuitenkaan ollenkaan.
Koskaan kun ei voi kaikkeen etukäteen varautua.

Tulin vain sanomaan teille pus ja hei, ennen kuin katoan Helsingin vilinään.
Sen suurille kaduille ja loputtomaan ihmispaljouteen.
Ihastumaan joulun valoihin ja rakastumaan kaupungin sykkeeseen.
Pus ja hei, minä palaan pian.

Orjantappuran ruusut.

Vaikka olisin hullu, saan olla täällä

Vaikka en saavuttais mitään ja olisin vaan

Vaikka et sinäkään rakastais mua enää

Vaikkei kukaan saapuis mua kuuntelemaan

 

 

Vaikka olisin sairas saan istua tässä

Vaikka katseeni saisi sut vaivautumaan

Vaikka muistuttaisin sua kaikesta siitä,

minkä olet jo oppinut unohtamaan

 

  

Jäätyy orjantappuran ruusut, pihan laidalle jääneet, kuihtuvat pois

Särkyy uneni kirkas, meistä kertonut hiljaa häipyy

 

 

Vaikka olisin heikko saan kävellä tässä

Vaikka murheeni saisi sut vaikenemaan

Vaikka et sinäkään hyväksyis mua enää

Se olis vain osa mun tarinaa

 

  

Pidän kiinni, päästän irti, ja elän

Mut nykyään tahdot surun ottaa silloin kun huvittaa, matkustaa ihan minne varpaat osoittaa.

Eilen illalla sen ymmärsin, en halua olla sellainen.
Haluaisin olla kiinni pidettävän pieni ja suloinen, sellainen joka käpertyy kainaloon ja jää siihen, sellainen josta vain haluaa pitää kiinni, jota haluaa suojella.
Esitän ehkä kovempaa kuin olenkaan, vaan kukapa nyt heikkouttaan haluaisikaan paljastaa.
Kukapa tunnustaisi pelkäävänsä, kun voi aivan yhtä hyvin esittää uskaltavansa mitä vain.
Siksi on niin petollista, siksi ei voi täysin tuntea, ei ennen kuin on kohdannut toisen silmästä silmään.

Ei paniikkia.

Keräsin hetkiä paikassa, jonka melutaso esti jopa omien ajatusten kuulemisen.
Ihmisiä jotka antoivat kaikkensa, kitaran kielillä vikkelästi liikkuvia sormia, rytmiä veressä, väsyneitä oppilaita eksyksissä väärissä tilanteissa.
Kun ympärillä leijaili tupakan ja miesten partaveden suloinen tuoksu, tuntui kuin olisi jotain mitä täytyisi muistaa.
Joku hymyilevä jossain, pelkkä uninen harha.
Minttusuklaata kotisohvalla ja ei paniikkia.
Luulen aina olevani keskipiste, kuin kaikki pyörisi ympärilläni.
Milloin oikein ymmärrän näkymättömyyteni?

Synnyimmekö kuolemaan, aiommeko elää ollenkaan.

Nukuin viime yön olohuoneen lattialla punaisessa pilkkihaalarissani, koska teki mieli.
Olen viime aikoina käyttänyt öitäni nukkumisen sijasta valvomiseen, koska haluan tuntea olevani elossa.
Olen lakannut välittämästä siitä mikä olisi fiksua tai oikein, koska se ei tee minua onnelliseksi.
Ostin tänään joulukalenterin 50 sentillä, kuva on ruma mutta suklaa varmasti hyvää.

Minusta on tullut ihminen joka päivittää facessa profiilikuvaansa turhan tiuhaan, ihminen joka julkaisee omia kuvailujaan netissä harvase päivä, ihminen joka hengailee koulun jälkeen luokkalaistensa kanssa.
Olen nykyään ihminen joka kertoo syvimpiä tuntojaan tuntemattomalle, ajattelee useat asiat epämääräisesti ja hymyilee tuikkivin silmin niin moniin eri suuntiin.

 

En tiedä onko se hyvä vai paha, mutta ainakin minä elän.

Haluun tietää, haluun tietää missä onnelliset kohtaa.

Joskus vain kaipaan läheisyyttä, enemmän kuin mitään.
Toivon että olisi joku jonka viereen käpertyä, olla vain siinä ja unohtaa maailma.
En istuisi tässä yksin, tuijottaisi kynttilänliekkiä ja kuuntelisi haikeita biisejä.
Vaikka ei yksinolossakaan mitään vikaa ole, ainakaan toisinaan.

Ensi viikolla lähdetään Suomenlinnaan kuvaamaan neljäksi päivää, siellä on kuulemma aina tosi kylmä. Tänään testailtiin pilkkihaalareita, hymyilytti. Haalari kokoa S ja ihan hullun pitkät lahkeet. En tiedä pitäisikö olla innoissaan vai huolissaan tulevasta reissusta. Pelottaa pitkät päivät, kylmät yöt ja pimeät hetket. Pelottaa yksinäisyys siellä kaikkien ihmisten seurassa. Kun vain hymyilen, selviän kyllä.

Tyylikästä.

Meidän täytyy keksiä säännöt rakkaudelle.

Me emme saa haluta toisiamme,

niin että valehdellaan

Kotona koskaan rakkaillemme

Tämä on sääntö ensimmäinen

 

 

Emme saa sanoa toisillemme

mitäpä jos kaiken riisuisimme

Avaamme viimeisenkin portin

Tämä on sääntö numero kaks

 

 

Me emme saa katsoa toisiamme,

niin että totuuden paljastamme.

Laskemme sisään ja iäksi viereen

Tämä sääntö kolmas jo on.

 

 

 

Me emme saa tarvita toisiamme,

niin että vajotaan.

Emmekä elää voi omillamme,

tämä on sääntö lohduttomin.

 

 

 

Emme saa hylätä toisiamme,

entä jos sittenkin rakastumme.

Jos alussa yhdeksi meidät luotiin,

tämä on sääntö viimeinen.



Elämä on luopumista, omaisuuden vaihtumista hiljaisuuden kehtoon.

Miksi kaiken täytyy aina lopulta muuttua?
Miksi asiat eivät voisi jatkua samanlaisina loputtomiin, ainakin kaikki hyvät asiat.
Olen käännekohdassa, tilanteessa jonka jälkeen paluuta entiseen ei enää ole.
Vain muutama sana ja tuhoan jälleen kerran kaiken sen, mikä on minulle todella tärkeää.
Ei enää käsikädessä nukahtamista, ei hymyjä jotka saavat hehkumaan.
Väärinhän se olisikin, väärin kaikkia kohtaan.
Onko meidän tosiaan pakko nimetä tunteemme, tehdä tästä kaikesta totisinta totta.
Tiedän että on, mutta toivoisin silti että kaikki voisi jatkua niin kuin ennen.

En vieläkään ole hyvä sietämään muutoksia, en vieläkään pidä niistä.
Ja silti niitä tapahtuu elämäni jokaisena päivänä.

Kun pää on täynnä ja sydän tyhjää lyö, rakkaus minut sisältä syö.

En tiedä jaksaisinko oikeasti olla taas tässä pisteessä.
En tiedä haluanko oikeasti kaivata ja ikävöidä, yrittää löytää yhteistä aikaa, pettyä kerta toisensa jälkeen ja esittää että ei se mitään.
Mutta nyt on myöhäistä, koska en myöskään tiedä kuinka tästä mielentilasta pääsee pois.

En haluaisi alkaa vihata, en haluaisi olla vainoharhainen, en haluaisi olla tyhmä, mutta millainen minun sitten pitäisi olla. En taaskaan tiedä, kun en vain tiedä. Kukaan ei ole kertonut miten pitäisi olla, enkä minä itse tiedä.

Pitäisi lakata ajattelemasta, mutta en osaa.
Olen väsynyt ja silti niin täynnä toivoa.
En tiedä, enkä jaksakaan tietää.

Päiväni rientää kohti loppuaan, on ilo maallinen kuin varjo vaan.

Olen miettinyt kuolemaa. Olen miettinyt mihin me oikein menemme, kun aikamme täällä on tullut täyteen. Lakkaammeko vain olemasta, jatkammeko elämää jossain muualla vai onko olemassa taivas, jossa näemme taas kaikki ennen meitä lähteneet läheisemme.
Tavallaan uskon, että on olemassa paikka, kuten taivas, jossa kaikki ihmiset vielä kohtaavat toisensa. Toisaalta taas ajattelen, että me vain lopumme. Kaikki on taas niin kuin ennen syntymää. Ei ole tietoisuutta mistään, ei vain ole olemassa. Alamme joskus ja päätymme kerran.
Olisi hienoa, jos kuoleman jälkeenkin voisi vielä olla tietoinen tästä maailmasta. Pienenä aina haaveilin kuinka haluaisin istua enkelinä pilven päällä ja katsella sieltä ihmisiä. Ihmetellä kuinka maailma muuttuu ja kehittyy. Ajatus kaiken loppumisesta tuntui vain liian lohduttomalta.
Vaikka joskus toivonkin, että eläisin ikuisesti, olisi se todellisuudessa melkoisen pitkä aika tässä maailmassa. Toivon eläväni hyvän ja pitkän elämän, niin että kun aika tulee en enää pelkää kuolemaa. Toivon että ehdin nähdä ja kokea kaiken sen mitä haluankin, niin että voin sitten kuolla onnellisena.
Pienenä pelkäsin kuolemaa, itkinkin. Enää en. Nykyään keskityn tekemään elämästäni elämisen arvoista, sellaista jossa on jotakin muisteltavaa ja kerrottavaa. En haluaisi kuolla, en vielä pitkään aikaan. On vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa ennen kuin olen valmis sanomaan hyvästit maailmalle.

Kyllä minä muistan mille ihosi tuoksuu.

Kaupunkielämää ja yöllisiä kävelyitä pitkin sen katuja.
Eilen yksin tähtiä tuijottelemassa, tänään ystävän kanssa lumisateessa.
Kellon viisarit ja aika eivät ole viime päivinä merkanneet juuri mitään.
Minulla on salaisuus; se on tuoksuna villatakkini hihassa, hymynä suupielessäni, hyppynä sydämessä.
En vielä uskalla puhua siitä ääneen, en tiedä kuinka sen kaiken sanoiksi pukisin.
Minä vain hyrisen, hymyilen ja muistan hengittää.
Minä vain olen niin täynnä, niin täynnä tätä ihanaa tunnetta.

Mussa on sekaisin miinus ja plussa.

Elämäni on mahdoton yhtälö, jota en saa ratkaistua, en vaikka kuinka yrittäisin.
En ole koskaan ollut kovin hyvä matematiikassa, tai numerojen kanssa ylipäätään.
En saa lukuja täsmäämään, en osaa ratkaista mikä on lausekkeen x tai y.
Liian paljon muuttujia, liian paljon kaikkea.

Tuntuu etten pysty hengittämään, lasken mielessäni yksi plus yksi, saamatta koskaan mitään tulosta.
En tiedä mitä pitäisi tehdä, ahdistava hiljaisuus on kietoutunut puristavan tiukasti näihin huoneisiin.
En ole viime päivinä ollut hyvä kestämään, enkä ole tänäänkään.

Olen pieni ihminen, enkä sille mitään voi, parhaat hetket juoksee nopeaan.

En enää muista kuinka nukutaan, en kuinka silmät pitkän päivän jälkeen suljetaan.
Tuijotan ruutua, tuijotan sitä ja odotan että jotain tapahtuisi.
Tulisi joku joka sanoisi etten ole yksin, olisi joku joka valvoisi kanssani.
Ei ole ketään, vain minä ja talon yölliset äänet, muutama kynttilä valaisemassa pimeää.
Minä ja ajatukseni, jotka hiukan takkuavat väsymyksen alla.
Tuntuu että odotan, en oikein tiedä mitä, mutta odotan.

Odotan sinun läheisyyttäsi, kosketustasi, sinua.
Sinua minä odotan.

Jossain sataa valkeaa lunta.

Päätin tänään etten enää koskaan, koskaanikinäikinämilloinkaan, tee minkäänlaisia suunnitelmia. Minun elämässäni kun ne eivät koskaan kuitenkaan toteudu. Toisaalta olen tehnyt saman päätöksen kymmeniä kertoja aiemmin, enkä siltikään ole koskaan lakannut suunnittelemasta.

Milloin tulet joulukuu, että saan avata joulukalenterin ensimmäisen luukun.
Milloin tulet tämän jakson loppu, että pääsisin tästä stressistä ja inhottavista tehtävistä.
Milloin tulet helsingin reissu, että näkisin ja kokisin, hymyilisin.
Milloin, milloin, milloin.

Milloin me oikein näemme, jos emme koskaan?

Happiness feels a lot like sorrow.

Dumle-kaakaota ja uusi söpön keltainen puhelin.
Facebook viesteissä sydämiä ja sisällä hiljainen lakkaamaton hyrinä.
Hymy nykii suupieliä ja silloin tällöin suloinen ikävä kouraisee.
Elämä on vaihtanut iloisemmat värit ympäröimään minua.
On kuin minut olisi kiedottu ohueen valkoiseen harsoon, joka heiluu kevyenä tuulessa.
Kevyttä, niin kevyttä on elämäni.

Mutta jossakin tuolla, jossakin vielä paikkamme on mä lupaan niin.

Makaan lattialla ja kuuntelen Juha Tapiota, sivukorvalla myös Popin vinkuvaa hengitystä.
Ainoastaan kynttilät valaisevat muuten pimeää kotia, mekin olemme Einon uhreja.
Taivaalla on sentään suuri pyöreä kuu.
Minä ikävöin, Juha Tapio laulaa "Mä tahdon elää sen kaiken, kanssasi sun" ja mietin tahdonko minä.
Ainakin päivän kerrallaan jos ei muuta, joka päivä edes jonkinlaisen hetken, kanssasi sun.

Toivon suojelusta, lähetän ajatuksia yli kilometrien, ole varovainen.
Saimme sähköt, toivottavasti huomisesta tulee hyvä ja saan tuntea onnea.

Miks et ole lähellä niin kuin minä oon?

Olen elänyt päivän unessa ja aloittanut aamuni muistelemalla tekstailinko yöllä vai näinkö unta.
Olen leiponut kääretorttua ja kävellyt ulkona kameran kanssa, kenties kuvannutkin jotain.

Olen unessa ehkä vieläkin, olen ikävöinyt, olen miettinyt, olen tuntenut, olen vannonut.
Tänään olen tosiaankin ollut, olen ollut olemassa.

Makes me feel like I can't live without you.

En löydä sanoja, joilla kertoa.

On vain suunnaton tyhjyys.

 

Tänään satoi lunta, suuria valkoisia lumihiutaleita.

Olisin tahtonut mennä ulos ja ojentaa käteni kohti taivasta.

Tuntea lumihiutaleet kasvoillani ja silmäripsissäni,

kuin kyyneleet jotka lohduttavat väsynyttä.

 

On harmaata, on sateista, minä rakastan.

Hukuta mut unihiekkaan.

Olen aivan uuvuksissa.
On tapahtunut taas aivan liikaa, aivan liian lyhyessä ajassa, eikä tämä suinkaan ollut vielä tässä.
Lakkasin kynsiin punaista ja lilaa, väsyin kaupungilla seisoskeluun ja halusin vain istua.
Tuntuu siltä että tänä iltana nukahdan aikaisin syvään uneen, ainakin toivon nukahtavani.

Huomenna on pitkä päivä ja täytyy kohdata todellisuus, silmästä silmään.
Väsyn tähän ja ajattelen puuroutuneesti.
Kaikki näyttää niin synkältä, niin paljon synkemmältä nyt.

Väsymys on vallitseva.

I know I'm lost, but I'm waiting to be found.

Lupaan itselleni, useasti päivässä, lakkaan pelkäämästä.

Hengitän itseeni turvallisuutta, uskoa ja elinvoimaa.

Aloitan aamun katsomalla peiliin ja sanomalla "minulla on kaikki hyvin".

Haluan uskoa siihen, haluan todella.

 

Olo tuntui turvalliselta, ihan hyvältä, sellaiselta että luotan.

Tuntuu, että olen jonkun uuden alussa.

Ottamassa askelta tuntemattomaan, jonnekkin mistä en voi tietää.

Ensimmäistä kertaa se ei pelota, tunnen vain jonkinlaista iloa.

Sisälläni kuplii.

Daddy, daddy.

Isänpäivän kunniaksi, kerron teille minun isistä.

Isistä tulee mieleen maastopuvut ja lippikset. Metsästys, kalastus, marjastus. Kesällä veneretket, talvella luistelureissut ja se kun lammella oli napakelkka jossa isi sitten meitä pyöritti.
Olin jo pienenä sellanen isin tyttö, vaikka loppujen lopuks se sitten onkin aina äiti jota tarvitaan jos hätä iskee. Pienenä maailman turvallisin paikka oli moottorikelkan kyydissä isin jalkojen välissä. Siinä nukuin varmaan monet unet. Muistan myös kun menin isin ja ukin mukaan laskemaan talviverkkoja, illalla sit selitin äitille ihan tohkeissani miten se oikein tehdään.
Isin kanssa voi vaan olla ja istua hiljaa sanomatta mitään, kuunnella Eppuja ja juoda kahvii. Isi keittää ehdottomasti maailman parasta kahvii.
Joskus isi kiihtyy hetkessä nollasta sataan, vaikuttaa vihasemmalta kun onkaan ja ei se niin kovin hyvä ole tunteistakaan puhumaan. Mutta ei se haittaa, kyllä mie tiiän vaikka sitä ei koskaan ole ääneen sanottu.
Se on sellainen hassunhauska, maailman viisain ja paras isi ♥

En enää muista sua, en kaipaa sua, on marraskuu.

On ihmisiä, joille on helppo kertoa elämästään ja ajatuksistaan. Ihmisiä, joille kertoo aivan huomaamattaan kaiken, joskus vähän liikaakin. Ja sitten on ihmisiä, joille ei edes viitsi yrittää selittää, koska tietää ettei se mitään auta.
Useimmiten en enää usko, kun joku kertoo kuinka ihana olen. En uskalla uskoa, koska pelkään muuttuvani itserakkaaksi paskaksi tai sitten en usko että toinen on tosissaan. Pelkään uskoa.
On kuitenkin joitain ihmisiä joita uskon, itkettävän fiksuja, sellaisia joita vain haluaa uskoa.

Haluaisin olla huippu hyvä valokuvaaja, mutta en tunne olevani.
Tai sitten olen vain hurjan itsekriittinen ihminen, en tiedä.

I wonder what it's like to be loved by you.

Kävin kirjastossa lueskelemassa Eino Leinon runokirjoja, söin valkosuklaamustikkamuffinin ja katselin maailmanmenoa.
Eilen illalla pyörittelin mielessäni nimiä, yritin nukahtaa.
Vielä en ole varma minkä nimen lopulta valitsen.
Pyöräilin katuvalojen loisteessa, pysähdyin katsomaan valoja vedessä, tunsin pohjatonta halua soittaa ja ihan vain kysyä että mitä kuuluu.
En uskaltanut, kun en tiedä onko siinä mitään järkeä sitten kuitenkaan.

On hankalaa, kovin hankalaa, huomenna koulua kasista neljään.
Kietoudun suureen miesten t-paitaani ja nukahdan onnelliseen uneen.

Ja niin jos uskot, valo löytää sun luo.

Pelästyin kun tajusin kuinka paljon minusta näkee blogia lukemalla, jos vain osaa lukea oikein.
Toisaalta ehkei se ole ollenkaan niin huono asia, hyvä vain jos on sellaisia jotka uskaltavat nähdä.

Poltin itseni ruokaa laittaessani, kastuin koulusta pyöräillessäni, palapelinpalaset loksahtelevat paikoilleen.
Katsoin ihmisiä näyttämöllä ja kaipasin itsekin takaisin niihin hetkiin kun olen seisonut lavalla.
Sain ensimmäisen ikioman kamerani, sillekin kai täytyisi sitten keksiä nimi.
Se on pieni ja söpö ja vähän vielä pelottava, mutta kyllä minä siihen totun.

Ajoin pyörällä ja puhuin puhelimessa, juuri kun sanoin etten tarvitse kahta kättä ohjaamiseen, törmäsin tolppaan. Vähän niin kuin päivällä koulussa, juuri kun katselin raksapoikia ja ehdin sanoa että ooh, meinasin kompastua jalkoihini. Päivän opetus lienee ollut: älä nuolaise ennen kuin tipahtaa. Tai jotain sen suuntaista. Nyt hiljenen.

Kauas pois, vie mut täältä johonkin pois.

Eilen minä itkin.

Istuin silmät kiinni, hengitin, tunsin musiikin, kuuntelin kuinka minua niin usein lohduttanut ääni laulaa "tämä ei ole laulu pahasta, tämä on vain rukous maailmasta" ja talletin jokaisen nuotin sydämeeni, sillä hetkellä tunsin oikeasti olevani elossa, tiesin että haluan olla.

Nauroin, bailasin, hymyilin, rakastin.

Voi Tuisku, Tuisku.

 

"Sä sydämeni veit,

se suru oli suunnaton,

mut tekisin kaiken yhä uudelleen"

 

Olen vieläkin ihan fiiliksissä ja tunnekuohu oli ja on jotain sanoinkuvaamatonta.

Tuiskulla oli pokkaa tulla ja aloittaa koko keikka tällä biisillä.

Itkin.

 

 

If you really want more, scream it out louder.

Miten paljon epätietoisuutta voi mahtua pieneen ihmiseen, saati sitten koko tähän suureen maailmankaikkeuteen. Niin usein huomaan vain vastaavani etten tiedä, etten osaa kertoa. Niin suuri epätietoisuus, niin pieni ihminen.
Sateiset päivät saavat minut ajattelemaan. Mietin ihmisiä, mietin sitä kaikkea minkä olisin voinut saada. Mietin hetkiä jolloin olen hymyillyt onnellisempana kuin koskaan, niitä hetkiä joiden katoavaisuuden olen ymmärtänyt mutta silti toivonut että ne jatkuisivat loputtomiin.
En muista enää kovinkaan hyvin, mutta hämärästi. Muistan kädet ympärilläni, ujon hymyn, kauluspaidan jossa oli ruutuja, tiukan halauksen ja sen kuinka se sai jalkani nousemaan irti maasta. Muistan sen onnen tunteen, muistan kuinka vain hymyilin.
Useimmiten mietin hetkiä, jolloin kaikki on hajonnut käsiin ja onni loppunut lyhyeen.
Pitäisi ehkä mieluummin iloita kaikista niistä ihanista asioista, että ne ylipäätään ovat tapahtuneet.

Kyllä minä vain rakastan, yhä edelleen, elämää.

Pray to God, he hears you.

"Minne sun täytyy noin juosta?
Pakkoko on kiiruhtaa?
Itsekö ohjaat vai muutko,
päivies suuntaa.

Haittaako jos joku pettyy,
jos mittojaan täyttää et voi?
Kuuntele se, mikä sisimpäs
tunnossa soi."



Tiedäthän että se on unelmaa, ei muuten voi pakoon päästä maailmaa.

Käsiin ja selkään sattuu, koska oltiin eilen luokan kanssa keilaamassa. Maksoin elämäni ensimmäisestä siideristä 5,80 euroa ja keilasin väärällä kädellä. Syötiin pitsaa ja keskusteltiin elämän vaikeista asioista. Ollako vai eikö olla, sitä minä kyselin.
Juon kahvia, jotta pysyisin hereillä. Huomenna aion olla lusmu ja unohtaa mennä kouluun, niinhän voi käydä ihan kenelle vain.
Tarjosin serkuille teetä ja sympatiaa, kasasin palapeliäni, kävin juomassa vaahtokarkkikaakaota ja halusin ostaa jotakin.
Koulussa kaipasin takaisin akustisiin Eppuihin, niihin ihaniin tunteikkaisiin hetkiin, tunsin vieläkin kylmät väreet ihollani.

Ylihuomenna, tosiaan jo ylihuomenna, saan taas hymyillä onnesta ja ehkä itkeäkin hiukan.

En ollutkaan valmis päällä maan.

Toisinaan ajatukseni huutavat lujaa, liian lujaa, niin lujaa etten edes kuule mitä ne yrittävät minulle kertoa. Sitten ne taas hiljenevät, lakkaavat kuulumasta sen ihmeemmin, ne vain ovat.
Muistan kuinka kerran yritin saada itseni mahtumaan täydellisen tytön muottiin, en vain sopinut, en sitten millään. En vielä tiennyt ettei täydellisiä tyttöjä ole olemassakaan, on vain ihmisiä virheineen.
Eilen aiheutin hilpeyttä kaupungilla kävellessäni sokkona eteenpäin. En nähnyt ihmisten ilmeitä, en ihmetystä enkä hymyjä kasvoilla. Näin jotakin, jota kukaan muu ei koskaan pysty näkemään. Näin mielessäni sellaisen Joensuun, jota ei todellisuudessa ole olemassakaan. Se oli kovin kaunis.
Tällaisia ovat ajatukseni juuri nyt. Ne vain tulevat ja menevät. Ovat hetken ja sitten katoavat. Ne vain leijailevat kuin syksyn lehdet. Yritän tavoittaa niitä ja joskus satun saamaan jonkun niistä kiinni.

Sellaisia ne ovat, ajatukset.

Pimeys peittää maan.

Mun päivistäni aurinko jäi pois.

Se häipyi samalla kuin sinäkin.

Nyt varjoissa mä liikun, palelen,

koleat illat ja aamutkin.

 

 

Vailla aurinkoo sairaan yksin oon.

Taivas on aivan valoton.

Loista kuukaan ei, kuka hohteen siltä vei?

 

 

Ja kuinka käy, jos sinua ei näy, ja pimeys peittää maan?

 

 

En ilman sua nyt osaa suunnistaa.

En tiedä minne lähteä.

Tuu takaisin ja valaise mun maa.

Seuraan sua kuin tähteä.

 

 

Ja pimeys peittää maan.

 

 



Enkä vieläkään tiedä ollenkaan kuka oon.

Miten voi rakastaa ketään toista, jos ei osaa aina rakastaa edes itseään?
Miten voi oppia tuntemaan jonkun toisen, jos tuntee vain suurta tyhjyyttä kun kysytään "kuka sinä olet?"

En uskalla antaa kenenkään rakastaa minua.
Jos joku erehtyy luulemaan pitävänsä minusta, teen kaikkeni että saisin hänet vihaamaan itseäni.

Olen kysynyt itseltäni monta kertaa "miksi".
Miksi ihmeessä teen näin, enkä tiedä.

Kun paniikki ja ahdistus ottaa vallan, en enää ajattele selkeästi.
Teen vain kaikkeni että saisin taas oloni tuntumaan turvalliselta.
Päätän lakata olemasta.

Haluan juoda miehen pöydän alle, väsyttää loput puheillani.

Saattaa olla että mokasin tänään, taas kerran.
Koulussa tuijotin tyhjää paperia, millainen minä olen.
Millainen luonne, millainen persoona, millä fontilla itseäni kuvaisin.
En tiennyt.
Piilouduin peiton alle, teeskentelin että lakkaan olemasta, juuri silloin kun olisi pitänyt kantaa vastuuta.

Tuhannen palan palapelini valmistuu hitaasti mutta varmasti.
Joka päivä hiukan enemmän paloja paikallaan, hiukan enemmän kuvaa näkyvissä.
Jonain päivänä se tulee olemaan valmis.

 

Mutta olenko minä koskaan valmis?

Sitting in an empty room, trying to forget the past.

 

Mustat kannet, valkoisia sivuja.

Seisoin väsyneenä keskellä kauppakeskusta, en jaksanut liikkua, odotin.
Lopulta ei ollut enää aikaa, ei muuta kuin ohikulkevat ihmiset.
Mietin minne ihmiset mahtavat olla matkalla tiistai iltapäivänä kello neljä.
Ehkä kotiin, treeneihin, harrastuksiin tai kyläilemään.
Oli käsikädessä kulkevia pareja, lapsia ja vanhempia, hassuja asentoja rullaportaissa, seurustelevan parin kohtaaminen.
Mietin kuinka kauan sellaista näkymää täytyy kuvata, jos elokuvassa tahtoo näyttää kaiken nopeutettuna. Tunti, ehkä puolitoista. En tiedä.

Join minttusuklaakaakaota tärisevin käsin, väsymys katosi ja pyöräilin läpi kaupungin hymyilen.
En vielä uskaltanut sanoa sitä ääneen, etten tiedä itsestäni mitään.
Epäröin edelleen paljon.